Minä loin häneen epäluuloisen katseen. "Mitä tarkoitat?" kysyin, "mitä sinä niistä vuorista tiedät?"
"Vähäsen", vastasi Umbopa salaperäisesti, "vain vähäsen. Tiedän, että niiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu urhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen leveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita. Mutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät niin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen."
Taas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?
Umbopa arvasi ajatukseni. "Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!" sanoi hän. "Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme noiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille, mitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja kääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut."
Sen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi leiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan pyssyään puhdistamassa — aivan kuin muutkin kafferilaiset.
"Omituinen mies," sanoi Henry Curtis.
"Niin", vastasin minä, "liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi paljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa vastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin hampaitaan."
Seuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti emme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita erämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja teimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali läheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme niitä noutamaan.
Sydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle veijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat pyssyjä, ajattelin itsekseni: "Tuota miestä täytyy pitää kovalla, muuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin."
Tuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän sormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas kävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam — se pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään, joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai sellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös äijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta pyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.