"Hän on epäilemättä oikeassa", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti miettiväisenä eteensä. "Minä arvasin kyllä sen", sanoi hän. "Kun George kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti asiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan. Jos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on sen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy siis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta."
Umbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin puhui sitä:
"Sinne on pitkä matka, Inkubu", sanoi hän.
"Niin, sinne on pitkä matka", vastasi Curtis. "Mutta ei mikään matka maailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen voi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat — kaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen kulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää."
"Suuria sanoja, päällikköni!" kuului Umbopan vastaus. "Suuria, yleviä sanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu. Mitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli lennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos se on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen tulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan. Jokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän aikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun miehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli — seurata sinua, kunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen."
Hän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella kaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:
"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet! Tehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte tähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä maailman etäisimpäänkin maahan… selvittäkää, te valkoiset miehet, minulle elämän arvoitus — minne käy elämämme ja mistä se tulee?… Te ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me tulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu liihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain — ja me olemme taas kadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on kuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin kiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli — päivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut."
Umbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten sanoi Henry Curtis:
"Sinä olet harvinainen mies."
Umbopa hymyili. "Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset,
Inkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen."