taskuveitsemme, muutamia pikku-esineitä, kuten: kompassi, tulitikkuja, vähän tupakkaa, lapio, pullo paloviinaa ja vaatteet, jotka olivat yllämme.
Enemmän emme uskaltaneet ottaa mukaamme. Varustuksemme olivat siis oikeastaan varsin niukat semmoiselle matkalle kuin meidän, mutta 20 kiloamme oli jo liiankin raskas kuorma helteisessä hiekkaerämaassa kulkijalle.
Seuraavana iltana, kun tuli viileä ja pimeä, aioimme lähteä matkaan, yön kuluessa ennättäisimme kulkea koko pitkän taipaleen. Suurella vaivalla onnistui minun houkutella kolme kurjaa alku-asukasta kylästä seuraamaan meitä yhden päivämatkan verran — noin neljän-viiden peninkulman pituisen matkan. — Heidän oli kunkin määrä kantaa suuri kurbitsipullo, joka sisälsi noin kolme kannua vettä. Kovalle otti, ennenkuin sain heidät mukaan, mutta hyvä metsästyspuukko mieheen voitti heidän vastustelunsa. He eivät voineet ymmärtää, miksi me tahdoimme lähteä erämaahan. Kun minä sanoin heille, että aioimme lähteä ampumaan strutseja, vastasivat he olkapäitään kohottaen, että olimme hulluja ja kuolisimme janoon — mutta samapa se, eihän se heihin kuulunut. Ja niin he, kuten sanottu, suostuivat seuraamaan meitä.
Koko päivän nukuimme makeasti oikein kootaksemme voimia, ja illan suussa söimme pulskan aterian ja joimme teetä lasin toisensa jälkeen surumielisin tuntein. Herra ties, koska ensi kerralla saisimme tätä juomaa maistaa. Kun olimme syöneet ja juoneet laittauduimme matkakuntoon ja sitten paneuduimme levolle kaikessa rauhassa odottaen kuun nousua. Yhdeksän ajoissa kuu nousi, hopeoiden puhtaalla valollaan aution seudun. Ihmeelliseltä näytti ääretön erämaa kuutamossa! Juhlallisena, hiljaisena ja yliluonnollisena kuin tähtitaivas päämme yllä se lepäsi edessämme.
Me olimme nyt astumaisillamme uuteen, tuntemattomaan maailmaan, jossa tuhannet vaarat meitä uhkasivat. Kummako siis, jos outo tunne, melkeinpä epäilys, valtasi meidät kaikki. Me kolme valkoista miestä seisoimme yhdessä. Umbopa seisoi parin askeleen päässä meistä, keihäs kädessä ja pyssy olalla hän liikkumatta tuijotti eteensä erämaahan. Meidän takanamme muodostivat Tuulihattu ja kolme vedenkantajaamme pienen ryhmän.
"Ystäväni!" lausui vihdoin Henry Curtis syvällä matalalla äänellään. "Me lähdemme nyt retkelle, joka on niin vaarallinen, ettei kukaan ihminen voi kokea ihmeellisempää. Miten meidän käy, emme voi tietää. Vain yhden tiedämme, me kolme tahdomme pysyä yhdessä myötä- ja vastoinkäymisessä viimeiseen asti, Mutta ennenkuin lähdemme matkallemme, niin rukoilkaamme hetki Häntä, joka ohjaa ihmisten tiet ja kohtalot ja joka jo tuhansia vuosia sitten on määrännyt elämämme kulun. Rukoilkaamme Häntä johtamaan askeleemme oman tahtonsa mukaan."
Hän paljasti päänsä ja peitti hatullaan kasvonsa. God ja minä teimme samoin. Siten seisoimme hetken aikaa.
En tahdo väittää, että olisin mikään harras rukoilija — enpä niinkään. Enkä tunne juuri ketään metsästäjää, joka olisi sellainen. Mitä Curtisiin tulee, niin en koskaan ennen ollut kuullut hänen puhuvan näin hurskaasti ja jumalisesti. Mutta sisimmässä sydämessään hän on tosi kristitty ja samoin God, vaikkakin hän on paha kiroilemaan. Enkä luule, että minä koskaan olen rukoillut palavammin ja totisemmin kuin tuona kuutamoisena yönä erämaan rajalla.
"Ja nyt matkaan!" huudahti Curtis. "Eteenpäin."
Niin, matkaan! Meillä ei ollut mitään, minkä mukaan suunnata kulkumme paitsi kaukaiset vuoret ja José da Silvestran kartta. Ja se ei juuri ollut erittäin luotettava opas, ajatelkaa, että sen oli 300 vuotta sitten piirtänyt kuoleva mies liinarievulle. Mutta sellaisenaan se kuitenkin oli ainoa toivomme ja johtotähtemme, Ellei meidän onnistuisi löytää sitä "vaivaista vesilätäkköä", jonka vanha aatelismies oli merkinnyt karttaansa ja joka hänen mukaansa sijaitsi keskellä erämaata noin neljätoista peninkulmaa lähtöpaikastamme ja saman verran matkaa vuorista, niin kuolisimme armotta janoon. Ja mitenkä saattaisimme löytää tuon lammikon? Joskohta Silvestra olisikin merkinnyt paikan oikein ja täsmälleen, oli kuitenkin varsin otaksuttavaa, että sitä ei enää ollut. Kenties oli aurinko jo monta miespolvea sitten kuivannut sen, kenties olivat aavikon eläimet tallanneet sen kuiviin tai lentohiekka sen tukkinut?