Ääneti kuin öiset varjot astuimme syvässä hiekassa. Karoopensaat kietoutuivat vähän väliä sääriemme ympäri, ikäänkuin olisivat tahtoneet estää kulkuamme, ja hiekka tunkeutui jalkineihin hangaten jalkojamme, niin että meidän tuon tuostakin täytyi pysähtyä ja kääntää kenkämme ylös-alaisin. Ilma oli ihana, niin raitis ja viileä. Kuitenkin olimme alakuloiset; erämaan yksinäisyys ja suuri hiljaisuusko siihen olivat syynä? Ei ollut siitäkään apua, että God koetti rohkaista itseään ja meitä alkaen viheltää iloista laulua — reippaat säveleet eivät saaneet vastakaikua, ne soivat niin surullisesti yössä, että hän heti lopetti yrityksensä.
Vähän sen jälkeen oli meillä ensimäinen pieni seikkailumme. Se oli vähällä peloittaa meistä hengen, mutta jälkeenpäin nauroimme monta kertaa makeasti koko jutulle. Vanhana merimiehenä hoiti God kompassia ja kulki joukon etunenässä, me toiset astuimme hanhenmarssissa hänen jäljessään. Yht'äkkiä hän kirkasi ja katosi. Samalla aikaa nousi ylt'ympärillämme kauhea melu. Kuului hirmuista korskumista, hurjaa töminää ja potkimista, ja kalpeassa kuutamossa näimme joukon tummia olentoja nelistävän vimmattua vauhtia, niin että hiekka pölysi. Alku-asukkaat olivat vähällä pötkiä pakoon, mutta huomasivat pian, että oli suo siellä vetelä täällä. He heittäytyivät nenälleen maahan kirkuen, että piru itse oli irrallaan. Curtis ja minä katselimme toisiimme. Mitä tämä merkitsi? Äkkiä näimme Godin sukeltavan esille ja katoavan taas nuolen nopeudella — hän istui nähtävästi hevosen selässä ja hoilasi kuin hullu. Kas niin — nyt hän huitoi käsivarsillaan ilmaa, ja pöksis! siinä hän venyi. Nyt minä ymmärsin. Me olimme joutuneet keskelle nukkuvaa seebralaumaa. God oli kompastuneet yhteen ja kaatunut pitkälleen suoraan sen selälle; siihen hän sitten jäi riippumaan, kun eläin nousi pystyyn ja lähti nelistämään. Minä huusin toisille, ettei ollut hätääkään. Sitten riensin Godin luo, kenties häneen oli pahastikin sattunut! Mitä vielä! hän istui hiekassa lasisilmä silmäpieleen puristettuna, häntä ei mikään vaivannut, olipahan vaan hiukan ällistynyt odottamattomasta ratsastuksestaan.
Tunti keskiyön jälkeen pysähdyimme ja joimme vähän vettä — aivan vähän, sillä se oli kallista juomaa. Puolisen tuntia levähdettyämme aloimme taas astua pohjoista kohti.
Vähitellen alkoi aamu valjeta. Kaukana itäisellä taivaanrannalla näkyivät aamukoiton ensimäiset heikot valojuovat, ja pian kohosi päivä taivaanrannan yläpuolelle. Tähdet himmenivät ja kuu kalpeni kalpenemistaan kadoten auringon tieltä, jonka kultaiset, väräjävät säteet yhä kirkkaammin valaisivat erämaan lakeutta.
Meitä halutti kovasti levätä hetkinen mutta voitimme kiusauksen ja kuljimme uskollisesti eteenpäin; tiesimme hyvin, että kun aurinko oikein pääsi paahtamaan, meidän oli pakko pysähtyä. Noin kello kuuden ajoissa huomasimme muutamia kalliolohkareita, jotka kohosivat hiekasta, ja niiden luo laahustimme. Suureksi iloksemme löysimme luisuvan kalliorinteen, jonka varjossa saimme suojan auringon polttavia säteitä vastaan. Joimme pari siemausta vettä ja söimme kappaleen kuivattua lihaa; sitten oikaisimme väsyneet jäsenemme hiekalle ja vaivuimme sikeään uneen.
Kun heräsimme oli kello jo yli kolme iltapuolella ja vedenkantajamme hommasivat juuri kotiinlähtöä. He olivat jo saaneet tarpeekseen erämaasta, eivätkä koko maailman puukot olisi saaneet heitä houkutelluiksi seuraamaan meitä askeltakaan enää. Meille ei siis muu neuvoksi kuin särpiä vettä, niin paljon kuin ikinä jaksoimme, siten tyhjenivät vesipullomme, jotka taas täytimme vedenkantajien suurista kurpitsi-astioista.
Puolen tunnin kuluttua läksimme taas liikkeelle ja kuljimme eteenpäin yksinäistä tietämme. Silmän kantamiin ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Silloin tällöin vain jokunen kamelikurki tai unelias lasisilmäkäärme — ja sen lisäksi muuan eläinlaji: kärpäsiä. Niitä vilisi tuhansittain, miljoonittain. Kärpäset ovat todella ihmeellisiä eläimiä! Matkusta minne tahansa, kärpäsestä et koskaan pääse, ja niin on varmaankin ollut hamasta maailmaan alusta. Olen nähnyt sen suljettuna piikiveen, joka tiedemiesten laskujen mukaan oli useampia satoja tuhansia vuosia vanha, ja tämä kärpänen oli saman näköinen kuin sen jälkeläiset meidän päivinämme. Ja lyönpä veikkaa siitä, että kun tuomiopäivä on käsissä, ja viimeinen ihminen makaa maassa kuolevana, niin kärpänen vielä silloinkin surisee hänen ympärillään, nimittäin jos silloin on kesäaika.
Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja odotimme kello 10:een, jolloin kuu nousi. Sitten taas eteenpäin uusin voimin! Kello kaksi aamulla levähdimme taas kotvasen, mutta muuten kuljimme lakkaamatta eteenpäin, kunnes aurinko viimein teki lopun uuvuttavasta vaelluksestamme. Joimme hiukan vettä ja heittäysimme sitten hiekalle vaipuen pian sikeään uneen. Vartioita emme tarvinneet, kukapa olisi voinut ahdistaa meitä autiossa erämaassa? Ainoat vihollisemme olivat kuumuus, jano ja kärpäset. Mutta totta puhuen olisin mieluummin tapellut villi-ihmisiä ja petoja kuin tätä sietämätöntä kolmiliittoa vastaan.
Tällä kertaa ei mikään kallio suojannut meitä nukkuessamme. Siitä oli seurauksena, että kun me noin kello seitsemän ajoissa heräsimme, olimme jotenkin samassa tilassa kuin pihvi paistinpannussa. Me olimme sananmukaisesti paistetut, ja tuntui kuin olisi aurinko imenyt verenkin suonistamme. Läähättäen nousimme ylös.
"Puh", sanoin minä torjuen kärpäsiä, jotka mustana pilvenä surisivat korvieni ympärillä. Niihin ei aurinko, ei helle purrut.