"Niin — puuh!" ähkyi Henry Curtiskin. God tarttui päähänsä huudahtaen: "Kas, tämä totta vie on hellettä."
Kuuma oli eikä siimestä kämmenen vertaakaan lähettyvillä. Katselimme, katselimme, mutta tähystävä silmämme näki vain keltaista päivänvalossa välkähtelevää hiekkaa, joka oli niin paahtavan kuumaa, että ilma sen yläpuolella väreili aivan kuin hehkuvaa uunia ympäröivä ilma.
"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Curtis. "Tätä on mahdoton kestää."
Siinä seisomme nyt kaikki neuvottomina. Viimein keksi hän keinon: "Minä tiedän", huusi hän. "Me kaivamme kuopan hiekkaan ryömimme siihen ja peitämme sen pensailla."
Meidän mielestämme ei ehdotus ollut kovinkaan kehuttava, mutta sopihan koettaa. Ja niin ryhdyimme tuumasta toimeen. Työ-aseina oli meillä vain ainoa lapiomme ja omat sormemme, mutta siitä huolimatta työskentelimme niin ahkerasti, että tunnin kuluttua olimme kaivaneet kuopan, joka oli noin 10 jalkaa leveä, 12 jalkaa pitkä ja 2 jalkaa syvä. Sitten leikkasimme metsästyspuukollamme koko joukon matalia pensaita, joita kasvoi yltympäri, kömmimme kuoppaan ja peitimme itsemme risuilla. Tuulihattu yksin jäi maan pinnalle, hän ei tarvinnut mitään siimestä — hottentotithan sietävät hellettä vaikka kuinka paljon.
Siinä nyt makasimme kuopassamme ja odotimme toivottua viileyttä. Mutta huh! oli kerrassaan kauheata! Pensaat suojasivat kyllä itse päivänsäteitä vastaan, mutta kuitenkin oli kuopassa niin tulikuuma, että minulle vielä tänä hetkenä on täydellinen arvoitus, kuinka me saatoimme hengissä päästä kauhistuttavasta tuskastamme. Me tapailimme ilmaa kuin kalat, jotka on nostettu vedestä maalle; tuon tuostakin kostutimme kuivia sierettyneitä huuliamme vesipisaralla, mutta ei sekään auttanut. Jos olisimme uskaltaneet, olisimme nostaneet pullot huulillemme ja tyhjentäneet ne pohjia myöten. Olipa onni, ettemme sitä tehneet, sillä silloin olisivat päivämme pian olleet luetut.
Mutta jokainen päivä päättyy iltaan, ja viimein kuluivat nämä kauheat tunnitkin loppuun. Kello kolmen ajoissa iltapuolella päätimme yksimielisesti, että oli mahdotonta kestää kauemmin: parempi lähteä liikkeelle, kävi miten kävi, kuin venyä siinä ja vähitellen nääntyä kuumuuteen. Ryömimme ulos kuopastamme, joimme siemauksen vettä, joka nyt oli melkein lopussa sekin vähä, mikä oli jäljellä, oli kiehuvan kuumaa. Sitten hoipersimme eteenpäin.
Olimme nyt kulkeneet noin yksitoista-kaksitoista peninkulmaa erämaata. Vanhan Silvestran kartan mukaan oli yllämainittu vesilammikko keskellä erämaata, ja koska tämän leveys oli vähän yli 25 peninkulmaa, oli meillä siis vain enää noin parin peninkulman matka vesilammikolle, jos sitä nimittäin enää oli olemassakaan.
Läpiväsyneinä ja tuskaantuneina käydä laahustimme eteenpäin koko iltapuolen, ennättäen tuskin enempää kuin noin neljännespeninkulman tunnissa. Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja joimme kulauksen vettä.
"Mitäs jos nyt heittäytyisimme pitkällemme ja koettaisimme sulkea silmät", ehdotin minä, ja niin teimmekin. Mutta ensin osoitti Umbopa meille pientä kumpua, joka kohosi erämaan tasaiselta pinnalta noin parin peninkulman päässä. Etäältä katsoen se näytti muurahaiskeolta. Mikähän se mahtoi olla? Vielä puoli-unessanikin koetin päästä siitä selville.