Kuu nousi, ja me samoin, vaikka olimme niin väsyksissä, että tuskin pysyimme jaloillamme. Ei kukaan, joka ei ole kokenut samaa, voi kuvailla, mitä me kärsimme. Kävelemisestä ei enää ollut puhettakaan — me hoipertelimme eteenpäin kuin juopuneet, joka silmänräpäys kaatui joku kumoon noustakseen taas muitten avulla pystyyn. Keskustelu sammui tykkänään, me suorastaan emme jaksaneet avata suutamme puhuaksemme toisillemme. Itse Godkin, joka tähän asti oli pysynyt reippaalla tuulella, oli nyt ääneti ja alla päin.
Vihdoin viimein kellon käydessä kahta, onnistui meidän raahautua pienen hiekkakummun luo, jonka illalla olimme nähneet. Se oli noin 100 jalkaa korkea ja noin 300 jalkaa ympärimitaten.
Sen juurelle heittäysimme nääntyneinä pitkällemme. Kauhea jano raastoi sisälmyksiämme ja poltti kurkkuamme kuin tuli. Vielä oli meillä pieni vesitilkka jäljellä — pari korttelia mieheen. Tyhjensimme astian pohjaa myöten, mutta mitä se auttoi?
Suljimme silmämme nukkuaksemme. Uneen vaipuessani kuulin Umbopan mutisevan itsekseen.
"Ellemme löydä vettä, olemme kuoleman omat, ennenkuin kuu ensi kerran nousee", sanoi hän. Ja kesken kuumuutta tunsin kylmän väreen karsivan selkäpiitäni kuolemaa ajatellessani.
Ja yhtäkaikki ei tämäkään ajatus voinut pitää silmiäni auki. Hetkinen vain, ja minä nukuin kuin tukki.
KUUDES LUKU.
Vettä! Vettä!
Nukuin parisen tuntia, siis noin neljään asti ja näin ihmeen ihanata unta. Olin uivinani viileässä, lorisevassa purossa, jonka vihertävillä rannoilla siimehikkäät puut levittivät oksiaan veden yli… Ja nyt heräsin polttavan erämaanhiekan todellisuuteen, heräsin ajattelemaan, että me ennen illan tuloa kaikki ehkä nääntyisimme janoon.
Kohosin pystyyn ja hieroin kuivilla, rustottuneilla käsilläni tomuisia kasvojani. Töin tuskin sain suuni ja silmäni avatuksi — niin kovasti olivat sekä huulet että silmäluomet liimautuneet umpeen, mutta hierottuani niitä hyvästi kotvan aikaa, sain ne vihdoin irti toisistaan.