Ei voi sanoin selittää meidän iloamme. Tiesimmehän, kuinka terävät näiden villi-ihmisten aistimet ovat.
Ja katso — samassa tuokiossa tuli aurinko näkyviin kaikessa loistossaan, ja yht'äkkiä levisi eteemme kuva, niin suurenmoinen ja niin ihana, että me hetkeksi unohdimme janommekin ja puhkesimme ihastuksen huutoihin.
Siinä olivat vuoret edessämme! Hohtavana kuin hopea aamuauringon säteissä kohosi Sheban povi kirkkaassa erämaan ilmassa. Näytti siltä kuin olisi se ollut vain kappaleen matkan päässä, ja kuitenkin oli sinne ainakin 10 peninkulmaa. Molemmin puolin näitä kaksoisvuoria, kaukana, ehkä satojen virstojen päässä, kohosivat mahtavat Suliman-vuoret.
Komeampaa näkyä ei voi ajatella. Nyt kun istun täällä ja muistelen sitä, tunnen hyvin ettei kynäni kykene kuvailemaan sitä vaikutusta, jonka nuo mahtavat vuoret meihin tekivät. En ikimaailmassa ole nähnyt mitään ihanampaa. Koko Afrikassa ei ole näiden vuorten vertaista, siitä olen varma — niin ehkäpä ei koko maailmassa. Ainakin 15,000 jalan korkuisina kohottivat molemmat vuoret huippujaan korkeuteen, pilvien yläpuolelle saakka, ja jyrkkä kalliojono yhdisti siltana ne toisiinsa. Silvestran kartassa oli näille kauniille vuorille annettu nimi "Sheban povi", ne kohosivat näet taivasta kohti ikäänkuin lumivalkea äidinrinta. Niiden välinen kallioseinä näytti olevan useampia tuhansia jalkoja korkea; se oli aivan äkkijyrkkä. Silmänkantamiin ulottuivat nämä jyrkät kalliot, huippu toisensa vieressä. Siellä täällä niiden keskellä yleni laakeakukkulainen vuori — samantapainen kuin Taffelvuoret Kap-kaupungin luona. Tällaiset vuorimaisemat ovat hyvin tavalliset Afrikassa.
Tämä suurenmoinen ja mahtava näky vaikutti meihin niin juhlallisesti, että seisoimme tuskin henkeä vetäen. Ääneti katselimme vain noita suunnattomia tulivuoria — sillä epäilemättä ne olivat sammuneita tulivuoria. Hetkisen leikittelivät aamuruskon säteet lumipeitteisillä huipuilla ja alempana olevilla ruskeilla kalliorinteillä. Mutta nyt alkoivat kummalliset sumut ja omituisesti muodostuneet pilvet verhota huippuja ja pian oli Sheban povi harmaan harson peitossa, jonka kautta sen jalopiirteiset ääriviivat vain himmeästi häämöttivät. Oli kuin joku näkymätön noitakäsi olisi vetänyt verhon vuorien eteen peittäen ne ihmetteleviltä katseiltamme. — Myöhemmin saimme tietää, että tällainen paksu sumu melkein aina verhoaa koko tämän vuorijonon, ja siksi emme ollut niitä ennen huomanneet. Siksipä eivät myöskään monet löytöretkeilijät, jotka ovat samonneet mustien maanosan ristiin rastiin, tiedä kertoa mitään näistä vuorista ja niiden omituisesta kauneudesta.
Siispä: vuoret katosivat, ja samassa valtasi jano meidät uudelleen, rajusti polttaen kurkkujamme.
Tuulihattu yhä väitti vainuavansa vettä. Mutta mitä hyötyä siitä oli, kun silmä kaikkialla kohtasi vain kuivaa tulikuumaa hiekkaa. Hiekkaa, hiekkaa ja taaskin hiekkaa — siinä kaikki. Me kiersimme kukkulan, mutta ei toisella rinteelläkään näkynyt veden pisaraa.
"Sinä olet hölmö", tiuskasin minä Tuulihatulle. "Eihän täällä ole vettä ei näkyvissä, ei kuuluvissa."
Hän kohotti vaan nenänsä yhä pystympään ja haisteli, haisteli. "Minä haistan aivan selvästi", sanoi hän. "Sitä täytyy olla jossakin ilmassa."
"Ilmassa", toistin minä, "pidätkö meitä pilanasi, sinä ruskea veijari? Vai tarkoitatko pilvissä olevaa vettä? Silloin olet oikeassa. Mutta kuluupa vielä pari kuukautta, ennenkuin se virtaa alas… meidän valjenneille luillemme", lisäsin ja kävin äkkiä totiseksi.