Curtis siveli miettiväisenä vaaleata partaansa. "Mitäs jos tuolla kukkulan huipulla?"
Mutta God keskeytti hänet tuikeasti: "Lörpötyksiä! Vettäkö kukkulan huipulla! Onkos mokomaa kuultu!"
"Kiivetäänpä sentään sinne katsomaan!" ehdotin minä. Ja niin kapusimme siis jalka jalalta ylös kummun hiekkaista rinnettä.
Umbopa oli ensimäisenä perillä. Yht'äkkiä hän seisahtui kuin kivettyneenä.
"Vettä! Vettä!" huusi hän, niin että kajahti yli erämaan.
Samassa olimme mekin jo hänen rinnallaan ja siinä — niin siinä oli todellakin vettä!
Hiekkakummun huipulla oli pieni rotko tai syvennys ja siinä pieni vesilammikko. Emme tietysti ennättäneet ihmetellä, kuinka näin kummallisessa paikassa saattoi olla vettä. Se oli mustaa ja ilkeännäköistä, mutta me emme siitä peljästyneet, olihan se vettä ja se riitti meille. Yks kaks olimme kaikki vatsallamme ja ahmimme suuhumme lammikon likaista nestettä, kuin olisi se ollut jumalten juomaa. Hyvänen aika, kuinka me joimme! Olipa ihme, ettemme halenneet. Vihdoin viimein, kun jo olimme saaneet kylläksi, revimme vaatteet yltämme ja laskeuduimme lammikkoon — suoraan sanoen liotimme itsemme tuossa sameassa vedessä. Kuiva, kurtistunut ihomme sieti kyllä hiukan kostua.
Nautittuamme kylvystämme perin pohjin, nousimme viimein elpyneinä ylös ja vedimme vaatteet yllemme. Viime päivinä emme janolta olleet saaneet syödyksi pienintäkään palasta. Nyt maitti ruoka taas ja mielihalulla haukkasimme kuivattua lihaamme. Kun olimme ravitut, heittäysimme unisina lammikon reunalle rotkon suojaan ja poltimme piipullisen tupakkaa, kunnes vaivuimme uneen. Vasta päivällisaikaan heräsimme.
Sinä päivänä emme kulkeneet sen kauemmaksi, vaan levähdimme rakkaan lammikkomme ääressä. Kiitollisuudella ajattelimme vanhaa Silvestraa, joka kaikesta päättäen oli taitava ja tarkka kartanpiirustaja, olihan vesilammikon paikka aivan täsmälleen merkitty karttaan. En vaan voinut käsittää, kuinka vielä — 300 vuotta Silvestran kuoleman jälkeen — saattoi olla vettä rotkossa; luultavasti kumpusi se jostain salaisesta lähteestä syvältä maan alta.
Kuun noustessa läksimme taas liikkeelle reippaina, pää pystyssä; ensiksi täytimme tietysti sekä itsemme että pullomme täpötäyteen vedellä. Sinä päivänä kuljimme noin viisi peninkulmaa. Vettä emme enää nähneet, mutta aamulla me onneksi saavuimme muutamille suurille muurahaiskeoille, jotka suojasivat meitä auringon paahteelta. Vielä yksi öinen matka ja sitten — kun aamuaurinko hetkeksi karkoitti sumupilvet — näimme Suliman-vuorten ja Sheban poven kohoavan korkeuteen aivan edessämme, vain neljän-viiden peninkulman päässä. Illalla lähdimme uudelleen eteenpäin, ja seuraavana aamuna päivänkoitteessa aloimme vihdoin vähitellen nousta ylöspäin; me seisoimme Sheban vasemman "rinnan" alimmalla rinteellä, jota kohti kulkumme koko ajan oli ollut suunnattu. Nyt olivat vesipullomme taas tyhjät, ja meillä oli kauhea jano, mutta emme voineet toivoakkaan mitään juotavaa, ennenkuin olimme saapuneet vuorenhuipun lumirajalle. Levähdimme parisen tuntia ja kapusimme sitten taas eteenpäin. Janoisina ja uupuneina ponnistelimme askel askeleelta, ylöspäin laavalohkareiden yli, jotka vuosituhansia sitten olivat sinne purkautuneet. Jalkamme olivat pian niin hellät, että teki kipeätä joka kerran, kun ne koskivat maahan. Kello tuli 10 — tuli 11 — ja me olimme yhä vaan samassa paikassa, siltä meistä ainakin tuntui. Silloin äkkäsimme joitakuita suuria laavamöhkäleitä muutama sata askelta yläpuolellamme. Sinne täytyi meidän pyrkiä, siellä oli varmaankin siimestä! Viimein pääsimme niin korkealle, ja mitä näimmekään? Suureksi kummaksemme — tai oikeastaan olimme käyneet niin tylsiksi, ettemme enää ihmetelleet mitään — näimme täällä pienen ylängön, joka rehevänä vihannoi. Luultavasti oli rapaantunut laavakerros aikojen kuluessa muodostunut ruokamullaksi, linnut olivat kuljettaneet siemeniä, ja siten oli ruoho alkanut rehoittaa päivänpaisteessa. Me emme paljoakaan piitanneet nurmikosta, emmehän voineet syödä ruohoa kuten Nebukadnezar ennen vanhaan, emme myöskään voineet sillä janoamme sammuttaa. Toivottomina ja väsyneinä heittäydyimme ruohikkoon, ja minä puolestani kaduin hartaasti, että ollenkaan olin lähtenyt tämmöiselle uhkarohkealle matkalle. Siinä maatessamme huomasin äkkiä Umbopan kohoavan pystyyn ja juoksevan, minkä väsyneiltä jaloiltaan pääsi, toiselle vihannalle paikalle lähellämme. Äkkiä alkoi hän, tämä vakava, tyyni mies, hyppiä ja tanssia aivan kuin lapsi, samalla kun hän heilutti jotain viheriäistä ilmassa meidän nähdäksemme… Silmänräpäyksessä karkasimme joka mies pystyyn. Olisiko hän löytänyt vettä? Vai mitä oli tekeillä?