Minä huusin hänelle hänen omalla kielellään, kysyen mikä oli hätänä.
"Ruokaa ja juomaa Makumazahn!" huusi hän heiluttaen viheriäistä esinettään.
Nyt näin, mitä hän oli löytänyt: meloonin. Ja kaikkialla hänen ympärillään kasvoi kypsiä melooneja tuhansittain.
"Melooneja!" kirkaisin täyttä kurkkua Godille, vaikka hän oli aivan kintereilläni, ja silmänräpäyksessä oli hän iskenyt valehampaansa mehevään hedelmään.
Luulenpa, että kukin meistä hotki suuhunsa viisi — kuusi meloonia, ennenkuin saimme sanaakaan suustamme. Hyvänen aika, kuinka makeilta ne maistuivat! Meloonit tosin eivät ole erittäin ravitsevia hedelmiä, mutta ne olivat niin ihanan virvoittavia ja meheviä, että janomme pian haihtui kuin kaste auringossa. Entäs "biltongimme" suolattu lihamme, uh meitä iljetti jo ajatellessakin. Sitä paitsi täytyi meidän säästää sekin vähä, mikä siitä vielä oli jäljellä, kukaties milloin taas saisimme jotain syötävää.
Mutta mitä näinkään! Eikö tuolla lentänyt lintuparvi. Aivan oikein, korkealla ilmassa päämme yläpuolella lensi kymmenen suurta trappia.
"Ammu, Baas, ammu", kuiskasi Tuulihattu heittäytyen suulleen maahan. Me toiset seurasimme hänen esimerkkiään. Kun trapit olivat pyssykantaman päässä meistä, hypähdin minä pystyyn. Nähdessään minut, pakkautuivat ne yhteen, kuten olin arvannut. Tätä silmänräpäystä käytin hyväkseni ja laukaisin. Pamaus — ja riemuhuutojen raikuessa pudota pöksähti suuri komea lintu keskellemme. Se oli kelpo äijä ja painoi vähintään 9 kiloa. Tuossa vilauksessa me olimme virittäneet kuivista melooninvarsista nuotion, joka iloisesti leimusi. Lintu riippui paistinvartaassa eikä aikaakaan, kun saimme pistää poskeemme herkkua, jommoista emme viikkokauteen olleet saaneet maistaa. Koko trappi meni menoaan vatsaamme, ei jäänyt jäljelle kuin luut ja nokka. Sinä iltana emme kärsineet ei nälkää eikä janoa.
Yöllä jatkoimme matkaamme kuuvalossa. Tietysti otimme melooneja mukaamme, niin paljon kuin vain jaksomme kantaa. Mitä korkeammalle nousimme, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja sitä me tietysti emme pahoitelleet. Päivänkoitteessa ei meillä enää ollut kuin noin kolme-neljä peninkulmaa lumirajalle. Ja sinne kerran päästyämme oli meidän helppo saada janomme sammutetuksi, olihan meillä lunta yllin kyllin. Mutta voi kauheata kuinka tukalaa oli kiivetä vuorta ylös! Pääsimme tuskin neljänneksen verran tunnissa. Sinä yönä söimme viimeisen palan "biltongiamme". Herra ties, koska taas saisimme jotain syödäksemme. Lukuunottamatta trappeja, emme olleet vuorilla nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myöskään olleet tavanneet yhtäkään lähdettä tai puroa, joka oli meistä varsin kummallista. Mihin ihmeeseen joutui kaikki sulava lumi? kummastelimme. Jäljestäpäin saimme tietää vuorten viettävän pohjoista kohti, ja sitä tietä virtasivat kaikki vedetkin.
Minä painatan tähän otteen muistiinpanoistani, jotka kolmen seuraavan päivän kuluessa tein päiväkirjaani. Se kuvaa parhaiten vaivat ja vastukset, jotka saimme kärsiä matkallamme mahtaville vuorille.
21 p. toukokuuta. Läksimme matkaan kello 11 aamupäivällä. Olemme nimittäin nyt niin korkealla, että voimme kulkea päivälläkin. Meillä on muutamia melooneja mukanamme. Olemme ponnistaneet ylöspäin koko päivän löytämättä mitään syötävää. Päivän laskiessa pysähdyimme. Olemme kauheasti nälissämme.