22 p. toukokuuta. Eteenpäin auringon noustessa. Olemme kaikki hyvin heikot ja näännyksissä. Emme ole jaksaneet juuri peninkulmaa pitemmälle päivässä. Olemme tavanneet joitakuita lumipilkkuja ja syöneet vähän lunta, muuta syötävää ei ole ollut. Illan suussa pysähdyimme lepäämään. On jäätävän kylmä. Olemme juoneet siemauksen paloviinaa, kietoutuneet peitteisiimme ja likistäytyneet aivan lähelle toisiamme pysyäksemme lämpöisinä. Olemme nälkään ja väsymykseen nääntymäisillämme. Tuulihattu oli vähällä kuolla viluun yöllä.
23 p. toukokuuta. Vielä kerran olemme alkaneet päivämatkamme, mutta pelkään, sen olevan viimeisemme. Emme voi kauemmin pysyä elossa ilman ravintoa. Paloviinaa — ainoata, joka tähän asti on pitänyt veremme lämpimänä — ei ole kuin tilkkanen enää jäljellä. Curtis, God ja Umbopa eivät valita, he kantavat kärsimyksensä sankarillisesti. Mutta hottentotti ei suinkaan enää kestä kauan, hän ei siedä kylmyyttä. Entä minä itse — niin, kylmyyttä voin vielä kestää, mutta en nälkää. Tuntuu niin omituisen ontolta vatsani seutuvissa. Toisilla kuuluu olevan samanlainen tunne vatsassaan.
Me olimme nyt saapuneet kukkulalle, joka on molempia vuoria yhdistävän laavamuurin tasalla. Näköala on suuremmoinen. Takanamme välkkyy suuri päivänpaisteinen erämaa niin pitkälle kuin silmä kantaa; edessämme ja yläpuolellamme hohtaa lumi peninkulmia laajalta, ja lumen keskeltä kohoaa vuoren pyöreä kukkula taivasta kohti. Ei ainoatakaan elävää sielua ole näkyvissä. Jumala varjelkoon meitä. Viimeinen hetkemme lähestyy…
Ja nyt jätän päiväkirjani. Siitä mitä sittemmin tapahtui, aion kertoa lähemmin.
Koko päivän — (toukokuun 23 päivä) kahlasimme hitaasti eteenpäin lumessa; silloin tällöin istahdimme lepäämään. Ihmeellisen näköistä joukkoa varmaankin olimme, kun siinä viimeisiä voimiamme ponnistaen hoipertelimme lumikentällä raskas taakka hartioilla. Lakkaamatta tähystimme nälkäisin katsein oikealle ja vasemmalle keksiäksemme jonkun elävän olennon — mutta turhaan — kaikki oli hiljaista, autiota. Hitaasti, kauhean hitaasti kävi kulku ylöspäin; puolitoista peninkulmaa päivässä, sen enempää emme jaksaneet.
Vähän ennen auringonlaskua olimme kavunneet korkealle ylös Sheban vasemmalle rinnalle, aivan sen rinnanpään alle, joka suunnattomana lumikekona kohoaa pilviin.
Olimme väsyneet ja kurjassa tilassa, mutta kesken kärsimyksiemme vaikutti meihin kummallisesti ihana näköala, joka levisi silmiemme eteen yltympärillämme, tällä hetkellä se oli sitä suurenmoisempi, kun laskeuvan auringon säteet heijastivat lumen veripunaiseksi ja loivat vuorenharjalle välkkyvän hohtokivikruunun.
"Entäs luola!" läähätti God viimein. "Minun mielestäni pitäisi meidän vähitellen olla sen lähettyvillä, tarkoitan luolaa, josta vanha portugalilainen kirjoitti."
"Niin, jos sitä ollenkaan on olemassa", virkoin minä. Mutta nyt
Curtis suuttui.
"Teette väärin, Allan", sanoi hän "epäillessänne Silvestran karttaa. Minä uskon lujasti sen luotettavaisuuteen. Muistakaa lammikkoa erämaassa! Sen löysimme helposti, ja me löydämme kyllä luolankin."