"Kenties", vastasin minä. "Mutta meidän on löytäminen se nyt heti — ennen pimeän tuloa. Muuten olemme kuoleman omat."
Samosimme sitten eteenpäin aivan hiljaa noin neljännestunnin, varjomme kasvoivat muistuttaen meitä siitä, että päivä vaipumistaan vaipui; hetkisen kuluttua se oli katoova näköpiirin taa.
Umpoba astui minun rinnallani. Hän oli kietoutunut peitteeseensä ja oli kiristänyt vatsansa nahkahihnalla "pienentääkseen nälkää", niin että hän oli hoikka kuin nuori tyttö.
Äkkiä hän tarttui käsivarteeni.
"Kas tuolla!" sanoi hän ja viittasi edessämme kohoavaan kallioseinään. Minä tuijotin sinne ja näin jotain luolan tapaista lumessa.
"Siinä on luola", sanoi Umbopa. Aivan oikein! Me riensimme sinne ja huomasimme, että aukko tosiaan johti rotkoon, joka nähtävästi oli Silvestran mainitsema luola. Mutta viime hetkelläpä sen huomasimmekin. Sillä samassa silmänräpäyksessä kun me astuimme luolaan, sanoi aurinko hyvää yötä ja tuli pimeä, pilkkosen pimeä. Tällä leveysasteella kestää näet hämärä vain tuokion.
Kovin tilava ei luola tuntunut olevan. Sitä paitsi emme ennättäneetkään sitä nyt sen tarkemmin tutkia. Heittäysimme vaan maahan, painauduimme niin lähelle toisiamme kuin mahdollista saadaksemme lämmintä ja tyhjensimme viinapullomme viimeiseen pisaraan — saimme kulauksen mieheen — siinä kaikki. Sitten koetimme nukkua päästäksemme nälästä, tuskasta ja väsymyksestä. Mutta kuka olisi voinut nukkua mokomassa pakkasessa? En tiedä tarkoin, montako astetta kylmää oli, mutta 10-12 asteen pakkanen oli ainakin. Joka tapauksessa me kärsimme kauheasti, heikontuneet kun olimme erämaan helteestä ja ruuan puutteesta. En koskaan ole tuntenut olevani niin lähellä kuolemaa kuin tuona kamalana yönä pimeässä, jääkylmässä luolassa.
Etananvauhtia matovat hetket eteenpäin. Yö tuntui loppumattomalta. Lähemmäksi, yhä lähemmäksi, toisiamme painauduimme torjuaksemme purevaa pakkasta, joka kirveli käsiämme, jalkojamme ja kasvojamme. Mutta siitä ei ollut paljon apua, kurjissa nälkiintyneissä ruumiissamme ei ollut lämpöä liiaksi.
Silloin tällöin nukahti joku meistä silmänräpäykseksi vain, kauan ei kukaan voinut nukkua. — Jumalan kiitos! — sillä jos kaikki olisimme vaipuneet sikeään uneen, emme ehkä koskaan enää olisi heränneet. "Ihminen voi, mitä hän tahtoo", sanoo vanha sanalasku. Ja minä luulen melkein, että me pysyimme hengissä tämän kauhean yön vain siksi, että me tahdoimme elää.
Koko yön kalisivat hottentotti Tuulihatun hampaat, niin että säälitti kuulla sitä. Vähän ennen aamunkoittoa hän huokasi syvään ja sitten hänen hampaansa lakkasivat kalisemasta. Hän on nukahtanut, arvelin. Hän ja minä istuimme selitysten, ja minä saatoin huomata kuinka hän kylmenemistään kylmeni, viimein tuntui siltä, kuin olisin nojautunut jääkappaletta vasten.