Vihdoinkin sarasti aamu, harmaana, koleana. Sitten alkoi kultainen päivänvälke iloisesti leijailla lumella ja viimein kohosi säteilevä aurinko laavaseinän takaa ja valaisi luolaa, jossa me makasimme kylmiksi kangistuneina ja Tuulihattua, joka istui keskellämme kuolleena. Nyt ymmärsin, miksi hänen selkänsä oli ollut niin kylmä. Hän oli kuollut juuri silloin, kun minä kuulin hänen syvän huokauksensa. Kauhistuneina ja alakuloisina kohosimme pystyyn ja jätimme uskollisen palvelija-raukkamme samaan asentoon, mikä hänellä oli ollut nukkuessaankin, sääret koukussa, käsivarret polvien ympäri.
Kun nousimme pystyyn, paistoi päivä kirkkaana suoraan luolan aukosta sisään valaisten sen kokonaan. Samassa kuulin kauhunhuudahduksen. Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä — ja mitä näin?
Luolan perällä, seinää vasten, istui vielä toinenkin olento kyyryssä. Pää nojausi rintaan ja pitkät käsivarret riippuivat sivulla hervottomina. Minä tuijotin olentoon ja huomasin, että sekin oli ruumis — valkoisen miehen ruumis.
Sen näkivät toisetkin. Sanomaton kauhu valtasi meidät, väsyneet ja voimattomat kuin olimme, ja niin pian kuin kangistuneilta jaloiltamme pääsimme, pakenimme ulos luolasta.
SEITSEMÄS LUKU.
Salomon suuri tie.
Luolan ulkopuolella pysähdyimme; häpesimme suuresti pakoamme.
"Minä menen sinne takaisin", sanoi Curtis.
"Minkä vuoksi?"
"Koska johtuu mieleeni, että ruumis saattaisi olla veljeni."