Niin, kukaties se todellakin voisi olla mahdollista. Siis vielä kerran luolaan ottamaan asiasta selkoa. Kesti kotvan aikaa ennenkuin silmämme, jotka tulivat päivänvalosta ja häikäisevän valkeasta lumesta, tottuivat luolan pimeyteen. Totuimme kuitenkin vähitellen, ja me aloimme tarkastaa kuollutta miestä.
Curtis laskeutui polvilleen ja tutki kuolleen kasvoja.
"Jumalan kiitos!" hän huudahti. "Tämä ei ole minun veljeni."
Ruumiista päättäen oli vainaja ollut kookas keski-ikäinen mies; hänellä oli kotkannenä, harmaa tukka ja pitkät mustat viikset. Keltainen nahka oli kovasti pingollaan luitten päällä. Vaatteita ei ruumiilla ollut paitsi villasukkia jaloissa; luurankomainen yläruumis oli aivan alasti. Kuolleen kaulalla oli rihma, jossa riippui pieni risti. Ruumis oli aivan kylmästä kangistunut.
"Kukahan se mahtaa olla!" lausuin minä.
"Ettekö arvaa?" kysyi God.
Minä pudistin päätäni — turhaan vaivasin aivojani.
"Tietysti vanha portugalilainen?"
"José da Silvestrako?"
Mutta sitä en voinut uskoa. Kuinka ihmeellä hän olisi voinut säilyä näin hyvin! Olihan hänen kuolemastaan kulunut kolmesataa vuotta — —