Miks'ei selitti God meille, hän saattoi säilyä mainiosti. Meidän tuli muistaa, kuinka suunnattoman kylmä tässä luolassa aina oli. Sellaisessa pakkasessa saattoi ruumis hyvästi säilyä kolme tuhattakin vuotta. Aurinko ei koskaan paahda tänne eikä täällä ole eläimiä, jotka hävittäisivät ja kalvaisivat. "Portugalilaisen orja", arveli God, "hän, josta vanhassa paperissa puhutaan, on luultavasti jättänyt isäntänsä heti hänen kuoltuaan, ja ottanut hänen vaatteensa, ettei kuolisi viluun. Kas tässä", näin sanoen kumartui God ja otti maasta jotain "tässä on halkinainen luu, jolla hän kirjoitti ja piirsi kartan".
Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, ettei ruumis todellakin ollut vanhan portugalilaisen seikkailijan. Hetken aikaa seisoimme hämmästyneinä ääneti katsellen ruumista. Ihmeellinen sattuma! Unohdimme melkein nälän ja väsymyksen, niin liikutetut olimme.
Curtis kumartui kuolleen puoleen ja viittasi pieneen naarmuun sen vasemmassa käsivarressa. "Katsokaahan — siinä on hänen 'mustepullonsa', tästä paikasta on mies ottanut veren, jolla hän kirjoitti. Onko kukaan luotu olento koskaan kokenut kummempaa?"
Siinä istui nyt tuo mies raukka, joka monta Herran vuotta sitten oli kirjoittanut opastuksen ja piirtänyt kartan, joiden avulla me olimme tulleet tälle ihmeelliselle paikalle. Minä pitelin kädessäni kurjaa kynää, jolla hän oli kirjoittanut ja hänen riutuneella rinnallaan riippui vielä risti, joka oli ollut hänen viimeinen lohdutuksensa kuolinhetkellä. Minä katselin, katselin — ja saatoin ajatuksissani kuvailla kaiken, näin uljaan aatelismiehen, joka taisteli kuolemaa vastaan, nääntyi nälkään ja viluun, mutta joka kuitenkin viimeisellä hetkellään ajatteli tulevia sukupolvia ja tahtoi saattaa suuren salaisuutensa tiettäväksi maailmalle. Olin myös näkevinäni suurta yhdennäköisyyttä vainajan ja hänen jälkeläisensä piirteissä, hänen, jonka tunsin ja joka oli vetänyt viimeisen henkäyksensä minun sylissäni.
Niin, siinä hän istui — ilmeisenä todistuksena vaaroista, jotka uhkaavat jokaista, joka lähtee sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hän oli kuin kauhistuttava varoitus meille, jotka olimme uskaltaneet ryhtyä samaan uhkayritykseen — ja joita saattoi kohdata sama onneton loppu kuin häntäkin. Ja siinä hän luultavasti tulee istumaan uusien vuosisatojen noustessa ja vieriessä, ja hänen ympärillään levittää — vast'edes niinkuin nytkin — yksinäisyyden jylhä kammo suunnattomat siipensä.
Curtis katkaisi äänettömyyden syvällä äänellään. "Menkäämme!" sanoi hän. "Ei, odottakaahan hiukkasen, hänen ei enää tarvitse olla yksin. Me annamme hänelle toverin." Näin sanoen hän nosti Tuulihatun ruumiin ja kantoi sen vanhan ritarin viereen. Sitten hän kumartui ja koetti avata rihmaa, josta risti riippui; mutta hänen sormensa olivat liian jäykät ja hänen täytyi yhdellä tempauksella katkaista lahonnut nauha. Luulenpa, että hän yhä vielä tänäkin päivänä säilyttää sitä. Kynän — halkinaisen luun — otin minä; se on edessäni pöydällä tätä kirjaa kirjoittaessani. Joskus käytän sitä, kun allekirjoitan jonkun paperin.
Sen jälkeen jätimme molemmat kuolleet yksinäisyyteen. Ikuisen lumen keskellä he nyt istuvat vartioiden vuorten rauhaa — istuvat vieretysten ylpeä aatelismies ja kelpo hottentotti raukka. Sitten hoipersimme ulos luolasta ja seisoimme taas kirkkaassa päivänvalossa valmiina jatkamaan raskasta matkaamme. Kenties oli tämä päivämatka viimeisemme. Kenties mekin makaisimme kuolleina, auringon ensi kerran noustessa. Mutta eteenpäin…
Olimme kulkeneet noin neljänneksen verran, kun äkkiä huomasimme saapuneemme ylängön rajalle. Mikä nyt oli kohtaava meitä? Toistaiseksi emme voineet ollenkaan nähdä, mitä edessämme oli — kaikki oli vielä tiheän sumun peitossa. Mutta harmaan verhon hitaasti haihtuessa käytimme silmiämme ja näimme, että noin tuhat jalkaa alapuolellamme, siinä, missä lumirinne päättyi, levisi vihannoiva ruohokenttä, jonka läpi pieni hopeavälkkeinen puro virtasi.
Ja me näimme vielä enemmän. Puron reunalla venyi kymmenkunta antilooppia päivänpaisteessa lekotellen. Emme näin kaukaa voineet päättää mitä lajia ne olivat, mutta antilooppeja ne olivat — ja mekös iloitsimme. Siinähän oli ruokaa moneksi päiväksi, jos meidän vaan onnistuisi kaataa pyssyillämme muutamia niistä. Mutta siinäpä se! Eläimet olivat ainakin kuudensadan askeleen päässä meistä, ampumaväli oli siis varsin pitkä, joten kuulat helposti saattoivat mennä syrjään — — Mutta rohkeutta vaan! Hetkisen neuvottelimme siitä, millä keinoin parhaiten pääsisimme eläimiin käsiksi. Olisiko viisasta koettaa hiipiä niitä lähemmäksi? Vai pitäisikö meidän pysyä siinä missä olimme? Päätimme noudattaa jälkimmäistä ehdotusta, tuuli puhalsi näet antilooppeihin päin, niin että jos olisimme lähteneet liikkeelle, olisivat nuo arat eläimet piankin meidät huomanneet, varsinkin kun meidän tullaksemme niiden luo, olisi pitänyt kulkea lumikentän poikki, joten oli helppo nähdä meitä.
"Ei, meidän täytyy koettaa onneamme täältä matkan päästä", sanoi Curtis. "Mitkä pyssyt otamme, Allan — Winchester-rihlapyssyt vaiko pika-ampuvat?"