Niin, siinä oli taas tärkeä kysymys, hyvinkin tärkeä. Winchesteri-pyssyt ampuivat näet kauas, jota vastoin pika-ampuvilla pyssyillä saattoi vain onnen kaupalla osata niin pitkälle kuin eläimet nyt olivat meistä. Mutta toiselta puolen olivat pika-ampuvat ladatut räjähtävillä kuulilla. Jos niillä osui, oli saalis taattu. Minä mietin hetken aikaa.
"Otetaan pika-ampuvat", sanoin sitten. "Näettekö noita kolmea otusta tuolla suoraan edessämme? Jokainen ottaa yhden osalleen. Sinä, Umbopa, saat antaa merkin, niin että kaikki kolme laukaisemme yht'aikaa."
Nostimme pyssyt poskelle ja tähtäsimme. Jokainen sipristi vasemman silmänsä ja koetti pitää pyssyänsä niin levollisesti, kuin olisi ollut kuvapatsas. Tähtäsimme, niinkuin tähtää mies, joka tietää elämänsä olevan kysymyksessä!
"Nyt!" sanoi Umbopa, ja rihlapyssymme pamahtivat. Ylt'ympäriltä vastasi kaiku vuorten välistä. Silmänräpäykseksi kohosi kolme pientä savupilveä eteemme, mutta kun ne haihtuivat, näimme — oi suurta riemua — suuren antiloopin, joka kuoleman kourissa vääntelihe maassa. Kohotimme riemuhuudon, me olimme pelastetut, me olimme saaneet ruokaa! Vaikka olimme niin väsyneet ja heikot, että tuskin pysyimme pystyssä, laukkasimme nyt täyttä vauhtia lumista rinnettä alas saaliillemme. Yks kaks olivat puukkomme esillä, ja me leikkasimme sydämen ja maksan irti eläimestä.
Mutta entäs sitten? Millä lailla saisimme lihan paistetuksi? Meillä ei ollut poltinpuita, ei rahtuakaan. Neuvottomina ja alakuloisina katselimme toisiimme.
"Nälkäisten miesten ei todellakaan kannata olla herkuttelijoita!" arveli God. "Meidän on pakko syödä lihamme raakana."
Raakana! Uh! Mutta muuta neuvoa ei ollut, sillä jotain syötävää meidän täytyi saada. Otimme siis maksan ja sydämen ja jäähdytimme ne lumessa; sitten huuhdoimme lihan purossa, jonka vesi oli jääkylmää ja iskimme hampaat lihaan. Hyvänen aika, kuinka se maistui makealta, niin raakaa kuin se olikin. Joka suupala elvytti jälleen entistä voimaamme ja entistä elämänhaluamme ja veri alkoi nopeammin kiertää suonissamme. Emme kuitenkaan uskaltaneet täyttää nälkiintyneitä vatsojamme ylenmääräisesti; kun olimme sammuttaneet pahimman nälän, taukosimme, vaikka kyllä vielä olimme nälkäiset.
Minä astuin nyt lähemmäksi kaatunutta antilooppia sitä paremmin tarkastaakseni. Se oli kummallinen eläin — minä en ainakaan ollut ennen nähnyt senlajista. Se oli noin aasin kokoinen, sarvet olivat pitkät ja käyrät, nahka ruskea, punajuovikkainen. Sittemmin sain tietää, että sen nimi alku-asukkaiden kielellä oli Inko. Se on hyvin harvinainen ja elää vain ikuisen lumen mailla, missä eivät mitkään muut metsän otukset menesty. Ei ollut helppo tietää, kuka meistä oli ampunut eläimen. Mutta luulenpa, että God kaikessa salaisuudessa kuvitteli olevansa sen onnellinen ampuja, hän näet yhä vielä muisteli mestarilaukaustaan giraffinajossa ja oli omasta mielestään mainiokin metsämies. Ja me jätimme hänet siihen uskoon.
Tähän asti oli koko huomiomme kiintynyt syömiseen, niin ettemme ennättäneet ajatella mitään muuta. Nyt annoimme Umbopan leikata antiloopin kappaleiksi, jotta saisimme parhaimman lihan mukaamme evääksi, ja sillä aikaa tutkimme itse ympäristöä. Ja totta puhuen, kauniimpaa ja suurenmoisempaa maisemaa en ole ikimaailmassa nähnyt ja tuskinpa enää tulen sen vertaista näkemään.
Yläpuolellamme kohosivat Sheban huiput kohti aurinkoa, ja alhaalla, viisituhatta jalkaa alapuolellamme levisi ihana, hedelmällinen tasanko. Tuolla oli tiheä metsä, tuolla vielä toinen ja tuolla — — Metsien välistä näkyi viheriäisiä ruohomaita, ja kaukana kierteli leveä sinertävä virta päivänpaisteessa välkkyen. Laitumilla kuljeksi suuria eläinlaumoja, mutta emme voineet näin kaukaa päättää, olivatko ne metsäneläimiä vaiko karjaa. Sitä vastoin saatoimme selvästi nähdä jotain majojen tapaista.