Kirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin äkkiä.
"Mitä tuumit tästä, setä Holly?" kysyi Leo henkäisten syvään ja pannen kirjeen pöydälle. "Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän jonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin."
"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita ollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla", vastasin lujasti. "Samaa ajattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni. Näethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka. Koko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun."
"Niin onkin, herra", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän järjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut mitään, jota hän ei voinut käsittää.
"Hyvä on", sanoi Leo, "mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä ruukunpalasella on sanottavaa", ja ottaen isänsä kirjoittaman käännöksen hän alkoi lukea:
"Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates (kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti, vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon, ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia, joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon, eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata, sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot, joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele."
"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon", huokaisi Job, joka oli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.
Minä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että ystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun. Toiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään mielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli aivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni ruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista kirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin hyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.
Huomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös oli hyvä ja huolellisesti tehty.
Paitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka oli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka, jossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin. Mutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa asennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli kovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä en voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää, Kallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen vaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki painettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus oli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin. Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan punertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi on, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä oli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä pyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt sfinksien kuvissa.