I. Ayesha tuomarina.
II. Kôrin hautakammiot.
III. Kallikrates.
IV. "Poistu, nainen!"
V. "Antakaa minulle musta vuohi!"
VI. Voitto.
VII. Hautakammion salaisuus.
VIII. Jobin aavistus.
IX. Totuuden temppeli.
X. Syvyyden päällä.
XI. Elämän tuli.
XII. Mitä me näimme.
XIII. Hirveä hyppäys.
XIV. Vuorten yli.
ENSIMMÄINEN OSA.
JOHDANTO.
Saattaessani täten julkisuuteen seuraavat vain seikkailuilta näyttävät tapaukset, jotka kuitenkin mielestäni ovat ihmeellisimpiä ja salaperäisimpiä mitä kuolevainen on konsanaan kokenut, tunnen velvollisuuteni olevan selittää, mistä olen saanut nämä näitä seikkoja koskevat yksityiskohtaisen tarkat tietoni. Mutta ennenkuin aloitan selitykseni, tahdon kertakaikkiaan huomauttaa, että minä olen vain tämän merkillisen kertomuksen julkaisija, enkä suinkaan ole ollut mukana sen salaperäisissä tapauksissa.
Muutamia vuosia sitten olin käymässä erään ystäväni luona eräässä yliopistokaupungissa, jota voimme nimittää vaikkapa Cambridgeksi, koska se soveltuu kertomukseeni. Kävellessäni eräänä päivänä kadulla kiintyi huomioni erikoisesti kahteen henkilöön, jotka kulkivat edelläni. Toinen oli pujottanut kätensä toisen kainaloon ja oli liioittelematta sanoen kaunein nuorukainen mitä milloinkaan olen nähnyt. Hän oli hyvin kookas ja leveäharteinen, ja hänen käytöksessään ilmenevä voima ja sulo näyttivät olevan hänelle yhtä synnynnäiset kuin erämaan kesyttömälle hirvelle sen uljas muoto ja sulavat liikkeet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit ja niissä kuvastui hyvä ja jalo luonne, ja kun hän kohotti hattunsa tervehtiäkseen ohikulkiessaan erästä naishenkilöä, näin, että hänen tukkansa oli kullankeltainen ja kiertynyt tiheille kiharoille.
"Herra varjelkoon!" huudahdin ystävälleni, joka oli mukanani, "tuo nuorukainenhan on kuin ilmielävä Apollon kuvapatsas. Miten kaunis hän onkaan!"
"Niin", vastasi seuralaiseni, "hän on yliopistomme kaunein ja myöskin mallikelpoisin oppilas. Häntä sanotaan yleisesti kreikkalaiseksi jumalaksi, mutta katsohan tuota toista. Hän on Vinceyn (jumalan nimi oli siis Vincey) holhooja, jota pidetään hyvin oppineena miehenä. Häntä sanotaan Charoniksi."
Noudatin kehoitusta ja huomasin vanhemman miehen olevan tavallaan aivan yhtä mieltäkiinnittävän kuin hänen rinnallaan astelevan nuorukaisenkin, joka todellakin oli huippuunsa kehittyneen miehisen kauneuden loistoedustaja. Hänen seuralaisensa näytti olevan noin neljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli yhtä ruma kuin hänen kumppaninsa oli kaunis. Hän oli ensinnäkin hyvin lyhyt ja vääräsäärinen, hänen rintansa oli sisäänpainunut ja hänellä oli harvinaisen pitkät kädet. Tukka oli musta ja kasvoi melkein otsan puoliväliin yhtyen ohimoille ulottuvaan tuuheaan poskipartaan, niin ettei kasvoista jäänyt paljoakaan näkyviin. Hän muistutti kauttaaltaan gorillaa, mutta hänen katseessaan ilmeni tiedemiehen hengen terävyys ja hänen koko olemuksessaan oli jotakin miellyttävää ja luottamusta herättävää. Muistan sanoneeni ystävälleni, että tahtoisin tutustua häneen.
"Mikään ei ole sen helpompaa", vastasi hän. "Tunnen Vinceyn ennestään ja minä esitän sinut ensin hänelle."
Muutamia minuutteja myöhemmin olimme syventyneet mieltäkiinnittävään keskusteluun — Zulu-kansasta, sillä olin juuri palannut matkaltani Kap-maahan. Mutta puhelumme keskeytyi pian, sillä samaa katukäytävää myöten, jolla me seisoimme, lähestyi meitä eräs vanhempi naishenkilö ja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jotka Vincey näytti hyvin tuntevan, sillä hän liittyi heti heidän seuraansa jättäen meidät. Muistan, että naisten lähestyessä vanhemman miehen, jonka nimen kuulin olevan Holly, kasvojen ilmeen muutos huvitti minua sangen suuresti. Hän vaikeni äkkiä, katsahti nuhtelevasti kumppaniinsa ja murahtaen itsekseen poistui samassa yksinään kadun poikki. Jälestäpäin kuulin, että yleisesti tiedettiin hänen pelkäävän naisia yhtä paljon kuin muut ihmiset pelkäävät hullua koiraa, ja siten oli selitettävissä hänen äkkipikainen pakonsa. Kuitenkaan en voi sanoa, että nuori Vincey olisi sillä hetkellä ilmaissut mitään vastenmielisyyttä naisellista sukupuolta kohtaan. Muistanpa todellakin huomauttaneeni nauraen ystävälleni, että nuorukainen oli mies, jota ei ollut hyvä esittää morsiamelleen. Tuttavuus loppuisi melkein todennäköisesti siten, että tytön rakkaus sulhastaan kohtaan kylmenisi ja hän pihkaantuisi korviaan myöten uuteen ystäväänsä. Hän oli aivan liian kaunis ja vieläkin enemmän merkitsi se, ettei hän näyttänyt siitä lainkaan välittävän eikä käyttäytynyt vähintäkään teeskennellystä, kuten kauniit miehet tavallisesti tekevät; minkä vuoksi heistä ei, ansiosta kylläkin, tovereidensa keskuudessa pidetäkään.