"On kyllä", vastasi puhuteltu vastamerkillä.
"Sitten minä puhun", vastasi Zibalbay, "puhun Sydämen nimessä, ja voi sitä, joka kavaltaa kuulemansa salaisuudet. Tulehan tänne, tytär, ja anna minulle esine, jonka olet kätkenyt."
Maya vei käden päähänsä ja veti jotakin tuuhean tukkansa sisästä, ojentaen sen isälleen.
"Tätäkö Te tarkoitatte?" hän kysyi, pitäen taikaesinettä laskevan auringon valossa.
Katsoin, ja ihme! siinä oli juuri vastapuolisko sille esineelle, jonka olin perinyt esi-isiltäni, ja jota nyt kannoin kaulassani.
"Siltä se näyttää, ellei silmäni petä", vastasin. "Onko tämä se oikea, jota olette tullut niin kaukaa etsimään, Zibalbay?" ja minä vedin esiin Halkaistun Sydämen ijänikuisen tunnusmerkin.
Kumartuneena tutki hän ensin toista, sitten toista puoliskoa. Sitten löi hän yhteen kätensä ja sanoi, taivaalle katsoen:
"Sinulle kiitos, oi korkea Nimetön, isäini jumala, ettäs jalkani oikein ohjasit ja silmieni halun täytit. Niinkuin sinä alun ohjasit, ohjaa loppukin, sitä nöyrästi sinulta rukoilen."
Sitten hän kääntyi puoleeni ja jatkoi kuin haltioituneena:
"Nyt ovat yhtyneet Päivä ja Yö, ja kohta uusi aurinko nousee, kunniamme aurinko, sillä aamu jo sarastaa. Ottakaa Te omanne ja minä otan minun omani, sillä tässä ei ole oikea paikka yhdistää niitä, vaan kaukana täältä. Kuulkaa, veljet, kertomustani, joka on lyhyt, sillä jos Taivas niin tahtoo, näkevät silmänne sanani tosiksi siellä, missä kaikki selkenee, mutta ellei, unohtuu tuo pikku kertomus helposti. Ehkä olette, veljeni, kuulleet tarun muinaisesta löytämättömästä kaupungista, valkoisen voittajan häväisemän rotumme viimeisestä kodista ja jumalaisen Cucumatzin, jota myös kutsutaan Quetzoliksi, esi-isillemme antaman puhtaan uskon salaisesta pyhätöstä?"