Päästyämme ylös temppeliin me aterioitsimme. Tietäessäni ettemme sinä iltana enään jatkaisi matkaa, sanoin minä:
"Noin pari kuukautta sitten lähetitte Te, Zibalbay, kasvinveljeni Molasin, saman miehen, joka meidät pelastaissaan kuoli tänään, viemään sanaa miehelle, joka intiaanien kesken on tunnettu Sydämen Haltijana. Sanansaattajamme kulki pitkät matkat, poikki merten ja maiden, kunnes hän löysi miehen ja kertoi hänelle asiansa."
"Kenelle hän sen kertoi?" kysyi Zibalbay.
"Minulle, sillä minä olen etsimänne mies ja olen toverini kanssa matkustanut tänne hakemaan Teitä, kärsien matkalla monta vaaraa ja vastusta."
"Todistakaa olevanne se mies." Ja hän kysyi minulta erinäisiä salakysymyksiä, joihin kaikkiin minä annoin vastauksen.
"Kyllä Teillä tieto on", sanoi hän vihdoin, "mutta jotakin vielä puuttuu; jos Te tosiaankin olette Sydämen Haltija, paljastakaa minulle sen salatieto."
"Enkä", minä vastasin, "Tehän haette minua enkä minä Teitä. Molasille, lähetillenne, näytitte erään tunnusmerkin; antakaa minunkin nähdä tuo merkki, niin silloin vasta minä paljastan sen salatiedon."
Hän silmäili epätietoisena ympärilleen ja sanoi: "Teitä olen tutkinut, ja tämä nainen on minun tyttäreni ja tietää kaiken; mutta miten on valkoisen miehen laita? Onko luvallista minun paljastaa Sydän hänen nähdessään?"
"Kyllä se on luvallista", minä vastasin, "sillä tämä valkoinen mies on ystäväni ja me olemme yhtä hamaan kuolemaan asti. Hänkin on vannoutunut veljesliittoomme ja oli jonkun aikaa Sydämen Herra ja Haltija, sillä luovutin tuon merkin hänelle, kun itse makasin kuoleman kielissä, ja hänelle kuuluvat kaikki oikeudet. Näin ollen ei meidän tarvitse mitään salata toisiltamme; hänen korvansa ovat minun korvani ja hänen suunsa minun suuni. Puhukaa meille niinkuin yhdelle miehelle, tai vaietkaa kummallekin, sillä hän luottaa minuun ja minä häneen."
"Onko asianlaita niin, valkoinen mies?" kysyi Zibalbay, tehden veljesliiton merkin.