Herra Strickland antoi hänelle jotain viinaseosta, jota hän oli löytänyt muulin seljästä.
"Teillä on laupias sydän", sanoi Maya vakavasti; "en ole julkea, mutta luulisin voivani antaa tuon koiran kuolla tuskiinsa."
"Kaikilla meillä on omat syntimme, joista meidän on vastattava, armollinen neiti, ja kun niitä muistamme, on meidän oltava ymmärtäväisiä, erittäinkin nyt, kun laupias Jumala on nähnyt hyväksi pelastaa meidät", vastasi herra Strickland.
"Minä kuolen", ähki tuo roisto; "minä tunnen sen varmasti, ja kuolema odottaa minua keskellä raunioita. Miten uskallan kuolla, kun olen lapsuudestani asti ollut murhaaja ja varas?"
Herra Strickland kohautti olkapäitään, sillä hän ei osannut vastata tähän kysymykseen.
"Antakaa varmuutta minulle", hän jatkoi; "Kristuksen nimessä, antakaa varmuutta minulle."
"En voi", sanoi herra Strickland; "minulla ei ole siihen oikeutta.
Rukoilkaa Taivaasta armoa, sillä aikanne on lyhyt."
Sitten hän kääntyi poispäin, mutta kauan kuulimme vielä tämän turmeltuneen miehen valitukset ja voihkeet. Eivätkä ne loppuneet ennen auringon laskua, jolloin luullakseni paholainen tuli omaansa noutamaan.
YHDESTOISTA LUKU.
Zibalbay kertoo tehtävästään.