"Jos juuri nyt vielä kestää, olemme hukassa", sanoin minä.
Mutta Molasilla oli vielä oiva metsästyspuukkonsa, ja sillä hän alkoi jälleen hakata puuta. Kolmannella iskulla alkoi se katketa, repeytyä hiljaa kuin jättiläisen voimasta, ja sen murtuessa siirtyi kivilohkare, jota se oli kannattanut niin monet vuodet, ritisten paikoiltaan hiukan, sitten liike taas pysähtyi.
"Tulkaa alas, Molas, tulkaa alas!" huusi herra Strickland.
Mutta Molas ei lähtenyt. Hän iski vielä iskun, katkaisten kokonaan juuren, ja huutaen sitten hyvästit hän joko pelosta tai vapaasta tahdostaan syöksyi ojennetuin käsin seinäportaalle. Hänen painonsa oli kylläkin pieni, mutta se näytti riittävän rikkomaan tasapainon, kuten pöly painaa alas vaakakupin, sillä taaskin liikahti rätisten kivirakenne, ja sen huipulla kasvavat hennot puunvesat taipuivat kuin tuulen tempoessa. Liike jatkui yhä ja pistoolin pamauksien kaltaista rätinää kuului kivirakenteen sisästä ja puunvesat taipuivat kuin ruoho kalan uidessa. Nyt vasta huomasivat roistotkin alhaalla vaaran, joka heitä uhkasi, ja päästivät sellaisen parahduksen, etten koskaan ole moista kuullut.
Osa jäi paikoilleen, osa juoksi portaita alas; yksi ainoa, Don Pedro itse, ryntäsi eteenpäin. Kaikki oli liian myöhäistä; koko suuri kivilaitos oli putoamassa. Se oli putoamassa — se putosi ja vei Molasinkin mukanaan. Ukkosen kaltaisella jyryllä syöksyi se alas portaille, hajosi kappaleiksi ja tärisytti koko rakennusta. Ei minkään yhteislaukauksen vaikutus olisi voinut olla kamalampi kuin tämä kivivyöry, jota mikään ei voinut kestää. Suuret puutkin, jotka sattuivat kohdalle, katkesivat kuin korret kun tuo menneitten aikojen intiaanien pitkän työn tulos syöksyi maahan.
Ei kestänyt minuuttiakaan, kun kaikki oli ohi ja jyrinä vaiennut, eikä mitään jäänyt osoittamaan tapahtuman menoa paitsi pölyä ja joitakuita jätteitä, jotka äsken olivat olleet ihmisiä. Koko porraskäytävällä seisovasta joukosta oli eloon jäänyt vain yksi, Don Pedro, joka oli juossut eteenpäin, toivoen ehtivänsä pakoon putoavan kaaren alta. Mutta hänkin sattui hiukan myöhästymään, sillä vaikka suuri röykkiö ei ollut häneen osunutkaan, putosi joku yksinäinen kivi hänen keskiruumilleen, taittaen hänen kylkiluunsa ja pyyhkäisten hänet ensi jakson juurelle, mutta jättäen eloon.
Kun kaikki oli lopussa ja pöly hälvennyt, sanoi herra Strickland:
"Menkäämme etsimään pelastajamme ruumista."
Niin me kolme läksimme, jättäen Zibalbayn temppeliin, mutta emme mitään löytäneet. Ehkä Molas tälläkin hetkellä uinuu jonkun suuren möhkäleen alla. Muita ruumiita sieltä kyllä löytyi, joilta emme epäilleet riistää pyssyjä ja mitä muuta näimme tarvitsevamme. Mikä vieläkin parempi, löysimme läheltä pyramiidia neljä puuhun kytkettyä oivaa muulia, joista yksi oli varattu ampumatarpeilla ja ruokavaroilla, sillä Don Pedro oli päättänyt tavoittaa meidät, vaikkapa siihen olisi kulunut kokonaisia päiviä.
Muutettuamme muulit ruohoisaan paikkaan, palasimme temppeliin, vieden mukaamme ruokaa ja juomaa, jota halusimme jo hartaasti. Kiivetessämme ylös portaita huusi Don Pedro meille loukkautuneena ja verta vuotavana.
"Vettä", hän huusi; "antakaa minulle vettä."