"Kaksin me kapusimme yli vuorten ja niin myös kuljimme muinaisen tien merkkejä seuraten, läpi erämaiden ja metsäseutujen, kunnes vihdoin osuimme ja pysähdyimme tähän piilopaikkaan, sillä vaikka olimmekin vahingoittumatta, olivat vaarat, rasitukset ja nälkä uuvuttaneet meitä aika lailla; ennenkaikkea pelkäsimme astua valkoisen kansan pariin. Veljet, on turhaa kertoa sen enempää, sillä lopun tiedätte itse. Sama voima, joka pani minut lähtemään matkalleni, on kuljettanut minut läpi kaikkien vastusten, ja monen koettelemuksen ja kärsimyksen kautta vienyt minut voittoon, koska tänä iltana vielä olemme elossa löydettyämme sen, jota kauan olemme etsineet. Sellainen on tarinani, veli; jos haluatte, pyydän Teitä kertomaan omanne, ja selittämään mikä tarkoitus toi Teidät ja toverinne tänne oikealla hetkellä pelastamaan meidät tuon valkoisen paholaisen kynsistä, joka nyt makaa kuolleena porraskäytävällä."
Kerroin nyt Zibalbaylle ja hänen tyttärelleen elämäni tarinan, josta jo olen kirjoittanut, sekä suuren aikeeni elvyttää uudelleen Montezuman aikoina kukistunut keisarikunta.
"Tehän puhutte aivan minun sydänunelmiani", sanoi intiaanivanhus; "mutta sanokaahan, miten se olisi toteutettavissa?"
"Teidän avullanne", minä vastasin. "Miehiä on yltäkyllin, mutta pannakseni ne liikkeelle täyttyy olla rahoja, ja minusta tuntuu, että Teillä on niitä, joskin miehet puuttuvat. Siksi pyytäisin osaa teidän hyödyttömistä rikkauksistanne, jotta siten voisin nostaa sekä teidän kansanne että oman kansani."
"Käykää mukanani meidän kaupunkiimme, ja jos suinkin voin, olen täyttävä kaiken toivonne", hän vastasi. "Veli, meillä on samainen päämäärä, ja kohtalo on kuljettanut meidät kaukaa yhteen, jotta tukisimme toisiamme. Ennustus on täytetty, niinkuin olen unelmoinut; pian on halkaistu tunnusmerkki yhdistyvä Pääalttarin ääressä ja Taivaan tahto on tapahtuva. Oi! en ole turhaan elänyt ja rukoillut ja kärsinyt ihmisten pilkkaa, sillä uuden päivän koitto sarastaa jo taivaalla. Antakaahan tänne kätenne, vannoaksemme Sydämen nimessä valan, että me, sen haltijat, olisimme uskolliset toisillemme ja päämäärällemme, kunnes kuolema meidät korjaa.
"Vannottu siis. Tyttäreni, viehän minut levolle nyt, sillä olen lopen
uupunut, en ponnistuksista ja kärsimyksistä, vaan liiasta ilosta. Oi,
Taivaan Sydän, minä kiitän sinua!" ja painaen käden otsalleen lähti
Zibalbay tyttärensä Mayan seuraamana hoipertelemaan kammioonsa.
Hänen mentyään puhui herra Strickland minulle.
"Kaikki on tähän asti hyvin, Ignatio", hän sanoi, "mitä mielenkiintoisinta, mutta juuri tällä hetkellä, jos saan luvan Teille huomauttaa, on paljon kiireellisempiä toimenpiteitä kuin intiaanirodun nostaminen; nimittäin meidän oma turvallisuutemme. Huomenna viimeistään saapuu väkeä etsimään noita roistoja, ja jos he löytävät meidät täältä, on luultavaa että meidät surmataan murhaajina. Sanokaahan, mitä mielestänne on tehtävä?"
"Minun mielestäni on meidän heti aamun koittaessa lähdettävä ratsastamaan muuleilla tiehemme. Metsä on sankka, ja on vaikeata tavoittaa meitä sieltä; jos saamme rauhassa kulkea edes pari päivää, pääsemme pakoon valkoisten miesten kynsistä. Sanokaahan minulle, armollinen neiti", sanoin kammiosta palaavan Mayan puoleen kääntyen, "tunnetteko tarkkaan tien?"
"Tunnen kyllä", hän vastasi, "mutta, herrat, ennenkuin teette päätöksenne, on syytä minun kertoa teille jotakin, jott'ette pääse sanomaan että olisimme teiltä jotain peittäneet — olettehan te pelastaneet meidät kuolemasta ja häpeästä. Olette kuulleet isäni sanat, ja ne ovat totta jok'ainoa sana, mutta niissä ei vielä ole koko totuus. Hän hallitsee, kuten hän jo kertoikin, tuota kaupunkia, mutta ylhäisö on häneen kyllästynyt, sillä hänen kohtelunsa on silloin tällöin ankaraa; sitä paitsi pitävät he häntä pöhkönä. Tämän takia päästivät he hänet lähtemäänkin etsimään ennustuksien täyttymistä, mihin siellä kukaan ei usko, sillä kaikki olivat vakuutettuja hänen tuhostaan keskellä erämaita eivätkä luulleet hänen milloinkaan enään palaavan vaivaamaan heitä."