Kuinka laaja paikka oli, mihin Maya huomasi saapuneensa, ei hän laisinkaan tiennyt, koska soihdun heikko valo ei näyttänyt kauas pimeässä. Ainoa, mitä hän näki, oli joukko maasta kattoon kohoavia valkeita pilareita — epäilemättä tippukiviä, vaikka hän luuli ne ihmiskäden rakentamiksi — ja keskellä niitä veden täyttämä pyöreä syvennys, kolmisenkymmentä jalkaa läpimitaten.
Tämä kristallikirkas vesi ei ollut tyyntä, sillä joka viides sekunti nousi noin kolmen tai neljän jalan läpimittainen kupla lammikon keskuksesta, pulpahtaakseen pinnalle ja lähettääkseen pyörreaaltonsa kivisille seinille. Niin kaunista ja säännöllistä oli tämä porehtiminen, että Maya jäi hyvän aikaa katselemaan sitä. Muistettuaan sitten, ettei hän saanut tuhlata aikaa, alkoi hän ajatella veden ammentamista, nähdäkseen uuden vaikeuden kohdanneen, jota ei osannut aavistaakaan ja joka tuntui voittamattomalta. Lähteen laidat olivat niin sileät ja jyrkät, että oli mahdotonta pysyä pystyssä siinä. Edesmenneet olivat pelastuneet pulmasta puisten portaitten avulla, mikä kävi ilmi vieruspuiden kallioon painamista syvennyksistä, vaikkakin nuo puulaitokset olivat jo kauan sitten lahonneet. Siinä, missä nämä portaat olivat seisoneet, oli kalliossa lovi, varmastikin köyden kiinnittämistä varten, jonka varassa vedenammentajat kannattivat itseään astioita täyttäessään, ja tämän loven näkeminen toi Mayan mieleen erään ajatuksen. Irroitettuaan mukanansa olevan köyden, hän solmi sen loveen ja liukui, kiinnitettyään soihdun tikapuiden syvennykseen, viertä alas, kunnes seisoi rinnan syvyydellä vedessä.
Hetken aikaa viipyi hän siinä, juoden kyllikseen ja nauttien viileästä kylvystä, joka oli suloinen luolan tukahduttavan kuumuuden jälkeen. Sitten päästi hän harteiltaan vesileilin, pesi sen puhtaaksi, täytti vedellä ja nosti uudelleen selkäänsä. Sitten hinasi hän itsensä partaalle ja läksi uuden soihdun valossa kulkemaan takaisin pystysuoran aukon pohjaan.
Tässä hän levähti hetken, kooten voimiansa, alkaakseen kiipeämisen, taaskin hiukan peloissaan. Siinä oli satayksi porrasta, sillä hän oli lukenut ne laskeutuesaan, Taaskin hän alkoi laskea, tietääkseen tarkkaan millä kohtaa kiipesi, koska oli mahdoton nähdä mitään pilkko pimeässä. Noustuaan noin viisikymmentä porrasta hän alkoi tuntea väsymyksen oireita, minkä takia hän oli pakoitettu pysähtymään hetkeksi aukon seinään. Sitten hän taas jatkoi nousuaan ja pääsi suurin ponnistuksin seitsemännellekymmenennelleviidennelle pykälälle, mihin hänen taaskin täytyi pysähtyi hengähtämään, kunnes hänen oikean jalkansa, johon hänen painonsa nojasi, kipu varoitti häntä vitkastelemasta enään. Kolmannen kerran hän lähti ponnistelemaan ylöspäin, laahaten epätoivoisena jalkojansa kolosta koloon. Hän hengitti huoahtaen, raskas vesileili likisti häntä ja hänen päätään alkoi huimata.
Oli jälellä ainoastaan kymmenen porrasta. Hän tunsi jaksavansa vain pudottamalla harteiltaan vesileilin, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Oli enään kolme porrasta ja kaikki olisi pelastettu; mutta silloin alkoivat hänen voimansakin pettää.
Synkemmäksi ja tuskaisemmaksi kävi yhä, mutta epätoivoisesti ponnistaen sai hän säilymään hiukan tahdonlujuutta. Hänen jalkansa oli ylimmäisessä kolossa, hänen ruumiinsa nojasi aukon reunaan ja oli veden painosta vähällä suistua takaisin. Mutta silloin tuntui kuin joku ääni olisi häntä rohkaissut, ja viimeisen kerran hän ponnisti kuin haavoittunut käärme kunnes kaikki pimeni hänen silmissään.
Toinnuttuaan siitä hetkisen kuluttua, hän huomasi yhä viruvansa kuilun reunalla, jonka päällä hänen toinen jalkansakin vielä riippui. Samassa hän tajusi kaiken ja kauhuissaan veti itseään pitkin maata. Vaivoin, sillä hän oli yhä hengästynyt ja hänen lihaksensa tuntuivat voimattomilta, hän nousi jaloilleen ja lähti, otettuaan viittansa, hapuilemaan kohti valonkajastusta, joka tuli luolan suusta. Pian pääsi hän ulos ja vaipui maahan, huokaisten kiitollisuudesta; noustuaan ylös lähti hän hiljaa astelemaan leiripaikkaa kohti, kantaen kallista vettä selässään.
Sillä välin, tietämättä tästä kaikesta mitään, minä, Ignatio, mietin niinikään. Muistin herra Stricklandin, minun kerran ollessani kiven loukussa, panneen alttiiksi oman henkensä ja pelastaneen minut. Enkö minä silloin uskaltaisi panna alttiiksi omaa henkeäni, pelastaakseni hänet? Siltä tuntui. Vettä vailla kuolisi hän aivan varmasti, ja vaikka minua kammottikin luolaan laskeutuminen, täytyi minun kumminkin se uskaltaa. Jättäen riippumaton minä lähdin etsimään Maya-neitiä, mutta en voinut häntä löytää, ennenkuin huusin: "Neiti, neiti. Missä olette, neiti?"
"Täällä", hän vastasi. "Mikä nyt? Onko hän kuollut?"
"Ei", minä vastasin, "mutta minä olen varma, että hän kuolee tunnin kuluessa, ellei saa vettä. Siksi minä olen päättänyt laskeutua luolaan. Tahdotteko Te olla hyvä ja pitää vaaria hänestä niin kauvan kuin minä palaan, ja ellen minä palaa, mikä on luultavaa, kertoa isällenne, mitä on tapahtunut; hän löytää Halkaistun Sydämen merkin vaatteitteni joukosta kuopan suulta. Pyydän hänen ottamaan sen ja menemään takaisin Meksikoon sekä ottamaan osan kaupunkinsa varoja ja jatkamaan minun alkamaani työtä. Hyvästi, armollinen neiti."