"Pysähtykäähän, Don Ignatio", sanoi Maya kähein äänin, "ei Teidän tarvitse laskeutua luolaan."
"Miksi ei, armollinen neiti? Olisin iloinen jos ei minun tarvitsisi sitä tehdä, mutta siitä riippuu elämä tai kuolema."
"Niin", hän vastasi, "ja koska siitä riippuu elämä ja kuolema, Don Ignatio, olen minä jo käynyt tuossa salaperäisessä paikassa ja — tässä on vettä."
Näin sanottuaan hän lyyhistyi maahan.
En vastannut mitään. Olin hämmästyksissäni ja ennen kaikkea häpeissäni puhuakseni mitään. Nostin ylös tunnottoman Maya-neidin ja panin hänet lähelle ripustettuun riippumattoon. Sitten otin vesileilin ja juoksin ystäväni luo. Englantilainen oli vaipunut unenhorrokseen ja makasi hiljaa, silloin tällöin valittaen. Aukaistuani leilin kaadoin sieltä kupillisen vettä, jolla valelin hänen ohimoitaan ja kostutin hänen kuivia huuliaan. Tuntiessaan veden maun muuttuivat heti kohta kuolevan miehen kasvot, sammunut katse syttyi ja silmät aukenivat.
"Se oli vettä", hän mutisi. "Tunnen sen mausta." Nähtyään kupin, näytti hän äkkiä saaneen uutta voimaa. Hän kurkotti kättään, sieppasi kupin kädestäni ja tyhjensi sen parilla siemauksella.
"Lisää", hän kähisi, "lisää."
Mutta en halunnut mitenkään antaa hänelle lisää, vaikka hän pyysi kuinka haikeasti, ja juottaessani häntä taasen, annoin vain pieniä kulauksia. Tunnin verran hän maisteli näin, kunnes vihdoin janonsa oli hiukan asettunut, ja laihat posket saivat uutta eloa ja sammunut katse kävi kirkkaaksi.
"Tuo vesi pelasti henkeni", hän kuiskasi; "mistä sitä tuli?"
"Huomenna kerron Teille", vastasin; "nukkukaa nyt, jos voitte."