"Se on ihanaa, eikö olekin?" sanoi Maya. "Mutta odottakaahan, kunnes sumu hälvenee; katsokaahan, se on jo häviämässä!"
Hänen puhuessaan oheni usvameri yht'äkkiä ja avautui keskeltä, ja näin syntyneestä aukosta näkyivät pyramiidit ja temppelien huiput ja sitten koko Maailman Sydämen kaupunki, joka näytti ikäänkuin uivan Pyhien Vetten aalloilla. Se oli kaukana, mutta kun yön sumu ei enään himmentänyt ilmaa, oli kaikki kirkasta ja me olimme niin korkealla, että kaupunki tuntui olevan miltei aivan jaloissamme. Kaupunki, joka näytti olevan muurin ympäröimä, oli rakennettu marmorista tai jostain muusta lumivalkeasta kivestä, joka hohti ja välkkyi valossa.
Se oli sydämen muotoisella saarella, ja ympäri tämän saaren rantoja, ulottuen silmänkantamattomiin, kimmelsivät Pyhän Järven siniset aallot. Vähitellen kiiri sumurengas ylös vuoren kuvetta ja katosi, ja sen sijaan täytti kulhomaisen laakson sädehtivä päivänvalo. Voimme jo nähdä järven rannat vihrein viljareunuksin; ja niiden yläpuolella avartuvat ruohokentät vilisivät täynnä hopeisia virtoja ja näiden yläpuolella vuorten kupeilla ylettyivät taasen valtaiset tammi- ja setripuumetsät miltei lumirajaan asti. Oikeaan ja vasempaan meistä ulottuivat pyöreähuippuiset vuoret majesteetillisena kaarena, sulaen sinisiin taivaanääriin, jonkun korkean, lumipeitteisen huipun, sammuneen tulivuorikartion törröttäissä yläpuolellamme kuin vartiotornina.
"Tuolla on minun maani", sanoi Maya kättä uljaasti heilauttaen.
"Miellyttääkö se Teitä, valkoinen mies?"
"Se miellyttää minua niin suuresti, Maya", hän vastasi, "että nyt kaikkein vähimmin voin ymmärtää, miksi tahdotte jättää sen."
"Vaikka järvet, vuoret ja varallisuudessaan kukoistava kaupunki ovatkin hyviä asioita, eivät ne vielä tuo täyttä onnea, vaan vasta ne miehet ja naiset, joiden joukossa elämme."
"Jotkut ihmiset ajattelevat ehkä toisin, Maya. He väittänevät onnen asuvan meissä itsessämme. Ainakin minä voisin olla onnellinen tällaisessa maassa."
"Te ajattelette nyt niin", vastasi hän merkitsevästi, "mutta kun olette jonkun aikaa ollut tuolla kaupungissa, ajattelette toisin. Oi!" hän jatkoi kiihkoissaan, "jos tosiaankin välitätte minusta, ei meidän koskaan olisi pitänyt tulla näiden vuorten yli. Mutta Te ette välitä minusta — luultavasti ette; kaiken aikaa olette puolittain hävennyt kiintymystänne intiaanityttöön, johon aivan kuin pakosta mielistyitte, koska hän oli kaunis ja Te jouduitte seurustelemaan hänen kanssaan niin paljon, ja hän sattui pelastamaan henkenne. Niin, Te olisitte hävennyt mennä naimisiin kanssani omien tapojenne mukaan ja näyttää minua vaimonanne valkoisen kansan keskuudessa — minua, kuljeksivaa intiaania, jolla on hupsu isä ja jonka Te tapasitte varkaiden: käsissä. Täällä on asianlaita toinen, sillä täällä olen ainakin kunnianarvoinen neiti, ja Te näette kansan kaduilla kumartavan maahan minun edessäni; ja jos minä määrään jonkun miehen kuolemaan, näette Te myös hänet surmattavan. Täällä minulla niinikään on omaisuutta enemmän kuin ainoallakaan valkoisella naisella, ja Te miellytte minuun senkin takia —"
"Te erehdytte", hän katkaisi suuttuneena; "on väärin Teidän puhua minulle noin."
"Ehkä erehdyn", hän vastasi nyyhkien, "mutta meitä odottavat niin monet vaikeudet. Ensinnä Tikal —"