"Mitä tuo Tikal sitten tahtoo?" kysyi englantilainen.
"Hän tahtoo naida minut, tai tulla minun kauttani kaupungin päälliköksi mikä on aivan sama asia; ainakaan ei hän luovu minusta hevillä. Onhan vielä isänikin, joka palvelee vain kahta herraa — jumaliaan ja maataan — ja joka pitää minua vain omien pyrkimystensä välikappaleena — niin, ja te myöskin. Hyvät päivämme ovat eletyt, pahat ovat jäljellä, ja niiden perästä — yö! Tästälähin meillä on hyvin vähän tilaisuutta edes puhua, sillä minua ympäröivät upseerit ja kamarineitsyet, jotka pitävät huolta jokaisesta liikkeestäni ja tarkkaavat jokaisen sanani, ja isänikin pitää vaaria minusta."
"Nyt minua alkaa surettaa, etten ottanut huomiooni neuvoanne jäädä vuorten tuolle puolen", vastasi englantilainen. "Luulisittekohan meidän vielä voivan paeta?"
"En luule, se on liian myöhäistä — he veisivät meidät takaisin; meidän täytyy nyt käydä eteenpäin kohtaloamme kohti, mikä se sitten lieneekään. Mutta vannokaa minulle jumalieni tai omien jumalienne nimessä, tai minkä hyvänsä nimessä, mikä Teille on kallista, riippuvanne kiinni minussa hamaan kuolemaani asti, niinkuin minä riipun Teissä." Ja tarttuen englantilaisen käteen hän katsoi tenhoisasti hänen kasvoihinsa.
Tällä hetkellä sattui Zibalbay, joka kulki ajatuksissaan joukon etunenässä, kääntymään ja näkemään heidät.
"Tulehan tänne, tytär, ja Tekin, valkoinen mies", hän sanoi ankaralla äänellä. "Kuulkaa, molemmatkin — olen vanha, mutta näköni ja kuuloni ovat vielä entisellään, vaikk'enkaan tuolla erämaassa välittänyt kaikesta, mitä näin ja kuulin. Täällä kotimaassani on asianlaita toinen. Tietäkää, valkoinen mies, että Sydämen Ruhtinatar on korkealla Teidän yläpuolellanne ja pysyykin luullakseni siellä. Ymmärrättekö tarkoitustani?"
"Täydellisesti", vastasi herra Strickland, koettaen hillitä suuttumustansa; "mutta on ikävää, päällikkö, ettette suvainnut ilmoittaa tätä minulle ennemmin. Ellemme me ja surmansa saanut Molas olisi voineet pelastaa Teitä, vaalenisivat luunne tällä haavaa jossain metsässä. Miksi ette silloin sanonut minulle, etten ollut kelvollinen seurustelemaan tyttärenne kanssa?"
"Koska jumalat lähettivät Teidät minua auttamaan, ja koska siellä tarvitsin Teitä, valkoinen mies", vastasi Zibalbay rauhallisesti. "Voihan sattua, että Teitä vieläkin tarvitsen. Ellei olisi ollut sitä mahdollisuutta, olisimme jakaneet joukkomme vuoren tuolla puolen."
"Olisin tosiaankin halunnut niin tehtävän!" huudahti englantilainen.
"Saattaa olla, että minäkin vielä niin haluan", sanoi vanhus yrmeästi. "Mutta Te olette täällä, ettekä siellä, ehkäpä koko elämänne ajan, ja minä pyytäisin Teitä muistamaan, että olette minun vallassani. Yksi ainoa sana suustani nostaa Teidät korkealle tai painaa Teidät alas maan alle; pitäkää siis varanne ja ottakaa kunnioituksella vastaan, mitä näen hyväksi antaa Teille. Ei, älkää katselko turhia taaksenne — pako on mahdoton. Alistukaa tahtooni nyt ja aina, ja kaikki käy hyvin Teille; jos taistelette sitä vastaan, rusennan minä Teidät. Olen sanonut sanani; tehkää hyvin ja astelkaa edessäni, ja sinä, tytär, astu takanani."