Näin englantilaisen mielen olevan kuohuksissa ja hänen olevan vastaamaisillaan kiukkuisesti. Kohotin käteni varotukseksi, Mayan katsoessa häneen rukoilevasti. Hän näki sen ja malttoi mielensä.
"Ymmärrän puheenne, päällikkö", hän sanoi pakoitetuin äänin. "Olette oikeassa, olen Teidän vallassanne, ja minun on siis turhaa mitään vastata", ja hän otti paikkansa joukon etunenässä, Mayan jäädessä jälkeen.
Astuessani vieretysten Zibalbayn kanssa sanoin hänelle:
"Käytätte kovia sanoja häntä kohtaan, joka on veljeni, ja siis myöskin minua kohtaan."
"Puhun niinkuin minun täytyy puhua", hän vastasi kylmästi. "Monta ikävyyttä on odottamassa minua tuolla kaupungissa. Ettekö kuullut mitä tuo palvelija sanoi eilen illalla — että veljeni poika Tikal, jonka jätin sijaisekseni, onkin ottanut hallitusasemani? Niin, tämä tyttäreni, joka on hänen rakastettunsa ja jonka kautta hän toivoo pääsevänsä myöhemmin hallitusohjiin, on ainoa syötti, joka houkuttelee hänet pois istuimeltaan, sillä hän pitää minua kuolleena, eikä mielellään luovuta valtikkaansa. Miltä tuntuisi silloin hänestä ja hänen seuralaisistaan, jos he näkisivät valkoisen muukalaisen pitelevän tyttäreni kättä ja kuiskivan sanoja hänen korvaansa? Ignatio, sanon Teille, että sellainen näky nostaisi sodan minua vastaan. Puhun siksi näin ankarasti, koska asia niin vaatii ja ilmoitan vielä, että jos minä joudun alakynteen, eivät Teidänkään suunnitelmanne johda mihinkään, vieläpä menetätte henkennekin."
En vastannut, sillä siinä samassa kääntyi tiemme ja me jouduimme vastatusten kantotuolien tuojien kanssa.
Siinä oli neljäkymmentä miestä, ehkäpä enemmänkin. Enimmäkseen olivat he pitkiä ja kaunisvartaloisia, säännöllisin kasvoin, ja kuten Zibalbay ja Mayakin hyvin vaaleita intiaaneiksi, mutta heidän kasvojensa ilme oli aivan toisenlainen kuin minun kansani. Se ei ollut tyhmä eikä raaka, eikä tylsäkään; mutta pikemminkin tuntui siinä suuri väsyneisyys. Huolimatta pyöreistä poskistaan ja terveyttä uhkuvista silmistään näytti nuorin heistä kuin painuneen alas monien vuosien muistoista. Väsymys vallitsi, ei heidän ruumiissaan, sillä ne olivat vahvat ja voimakkaat, vaan heidän mielissään; ja katsellessani heitä minä oivalsin mitä Zibalbay oli tarkoittanut sanoessaan rotunsa olevan kuluneen. Ei edes englantilaisen valkeiden kasvojen näky, vaikkakin sen piti olla outoa heille, näyttänyt heitä liikuttavan. He katsoivat kylläkin, mutisten jotain toinen toisilleen, ihmetellen hänen partansa mittaa ja väriä, mutta siinä kaikki.
Mutta Zibalbaylle he sanoivat matalalla kurkkuäänellä: "Isä, me tervehdimme Teitä!" Johtajan annettua merkin heittäytyivät he siten maahan hänen eteensä ja makasivat siinä ojennetuin käsin kuin kuolleet.
"Nouskaa ylös, lapseni", sanoi Zibalbay. Lähestyen kantojoukon johtajaa hän keskusteli tämän kanssa, sillaikaa kuin muut söivät mukaansa ottamia eväitä, ja minä huomasin että kaikki se, mitä hänelle kerrottiin, näytti tuottavan hänelle hyvin vähän iloa. Sitten hän käski meidän nousta kantotuoleihin, jotka olivat jykevää tekoa ja muodostetut kahden tangon väliin sidotuista, uutimia vailla olevista tuoleista, joita kutakin kantoi kahdeksan kantajaa, sillä tie oli hyvin jyrkkä ja epätasainen.
Kuljimme alas vuoren kuvetta, ja tunnissa olimme jättäneet taaksemme lumirajan ja painuimme setripuumetsiin. Nämä puut kasvoivat ryhmissä, joiden välillä oli nurmikenttiä, hirvilaumojen oivia asuinpaikkoja. Niin tuuheat olivat nämä lehdot, että niiden alla vallitsi hämärä, harmaan espanjansammalen riippuessa joka oksalta ja huojuessa sinne tänne vuorituulen puhaltaissa. Kaikki nämä maisemat toivat mieleeni muiston himmeästä ja tilavasta Meksikon tuomiokirkosta, kattona vain olivat näiden setripuiden läpitunkemattomat oksat, pilareina itse puunrungot ja pyhänä savuna lehtien tuoksu.