Setrivyöhykkeen jälkeen tulivat tammilehdot ja sitten peninkulmittain nurmikenttiä, missä rehoitti ruoho ja loistivat kukkaset. Se oli tosiaankin ihastuttava maa. Vasta myöhään iltapäivällä laskeuduimme alas viimeistä rinnettä ja pääsimme sen ja järven väliselle alavalle maalle, missä ilmasto oli paljon lämpimämpää. Kasteluojista ja muista merkeistä oli helppo päättää, että Sydämen Kaupungin asukkaat olivat käyttäneet tätä vyöhykettä viljelyskenttänään. Täällä kasvoi korkeita sokeriruokoja ja purppurakuorisia kaakaopensaita sekaisin monenlaisten hedelmäpuiden kanssa. Huomasi selvästi, että suurin osa näitä muinaisia hedelmätarhoja oli jäänyt viljelemättä, koska niiden hedelmät mätänivät maassa joukottain. Nähtävästi ne olivat istutetut parempina aikoina, mutta nyt niiden hoito osoitti väestön puutetta.
Vihdoin, kun ilta alkoi tulla, pääsimme maanviljelijäin kylään, puolittain raunioituneeseen paikkaan, jonka talot enimmäkseen olivat rakennetut savitiileistä ja katot kyhätty valkeista kalkkikivi-kappaleista. Kylän keskellä oli puiden ympäröimä tori, jossa sijaitsevan suihkulähteen luona oli vaatimaton, hedelmillä ja kukilla sälytetty alttari. Tämän alttarin ääreen olivat kokoontuneet kylän asujamet, luvultaan ehkä sata, ottamaan vastaan meitä. Enin osa miehistä oli juuri vastikään palannut työstään, sillä heidän jalkansa ja vaatteensa olivat saven tahraamat, ja heillä oli käsissään kuokat ja viikatteet. Kaikilla oli kasvoillaan sama väsymyksen ilme, jonka jo kantajilla olimme havainneet.
Niin ikävystyttävä oli heidän käytöksensä, että kärsimättömänä käänsin katseeni heidän takanaan seisovaan naisryhmään. Miestensä ja veljiensä tavoin olivat nämä naisetkin vaaleita intiaaneiksi ja varsin siroja, mutta heitäkin vaivasi alakuloisuus. Huomatessaan englantilaisen valkean ihon ja kastanjanvärisen parran näyttivät he hetkeksi pääsevän välinpitämättömyydestään. Pian se kuitenkin palasi ja he alkoivat lörpötellä keskenään ja leikitellä kukilla, joita jokainen kantoi vyötäröillään. Koko väkijoukossa oli tuskin ainoatakaan lasta, ja oli omituista panna merkille, kuinka samannäköisiä kaikki olivat. Jos he olisivat olleet saman perheen jäseniä, ei tämä seikka olisi voinut olla sen silmäänpistävämpi, sillä vieraan oli tosiaankin vaikeata eroittaa samanikäisiä naisia toisistaan.
Kun Zibalbay oli laskeutunut tuolistaan, heittäytyivät kaikki polvilleen maahan ja jäivät siihen, kunnes hän, muutamien päämiesten saattamana, oli astunut hänelle varattuun taloon, jättäen meidät ulos.
"Onko kaikki kansa noin alakuloista?" kysyin Maya-neidiltä.
"On", hän vastasi, "nimittäin kaikki työkansa. Ylhäisön laita on toinen, sillä se on eri verta. Täällä on, Ignatio, kaksi luokkaa, ylhäisö ja alhaiso, ja alhaison jokaisen perheen on oltava työssä kolme kuukautta vuodessa, loput yhdeksän jää heille lepoajaksi. Heidän työnsä hedelmät kootaan varastohuoneisiin ja jaetaan Sydämen Lasten kesken, mutta päälliköllä ja ylhäisillä on omat orjansa, jotka palvelevat heitä polvesta polveen."
"Entä jos he eivät haluaisi tehdä työtä?", kysyi englantilainen.
"Silloin heidän täytyy kuolla nälkään, sillä mitään ei anneta heille tai heidän perheilleen yhteisestä varastosta, ja kun heidän tulee nälkä, pannaan heidät mitä raskaimpiin töihin."
Nyt ymmärsimme, miksi tämä kansa näytti niin väsyneeltä. Mitä saattoi odottaa miehiltä ja naisilta ilman kunnianhimoa ja vastuunalaisuutta, kun heidän työnsä tulokset liitettiin yhteiseen omaisuuteen ja jaettiin heille annoksittain? Vanhoilla päivilläni olen kuullut opettajista, jotka puolustavat sellaista järjestelmää koko ihmiskunnalle, mutta olen varma siitä, että jos he olisivat asuneet Sydämen Kansan keskuudessa, missä tämä tapa on ollut käytännössä monta vuosisataa, lakkaisivat he saarnaamasta oppiansa, sillä täällä se ei ainakaan minun mielestäni näyttänyt todistavan kansan hyvinvointia.
Siinä samassa saapui Zibalbayn käskyläinen kutsumaan meitä sisälle, missä oli valmiina runsas ateria, ollen pääasiassa kokoonpantu oman järven kaloista, metsänriistasta ja kaikenkaltaisista hedelmistä. Sillaikaa kuin söimme ja joimme suklaata, jota meille tuotiin hopeisissa astioissa, oli ehtinyt yö. Kysyin Zibalbaylta, pitikö meidän jäädä tähän yöksi, mihin hän lyhyesti vastasi kohta lähtevämme kaupunkia kohti.