Näin ollen läksimme ulos huoneesta kuun paistaessa. Ja niin meidät vietiin järven rannalla olevaan pieneen satamaan, missä odotti tilava, mastolla ja purjeilla varustettu vene, miehistönä kymmenen intiaania. Nostimme purjeet ja läksimme maatuulen puhaltaessa kohti Sydämen Saarta, joka oli noin viidentoista meripeninkulman päässä mantereesta.
Tuuli oli heikko, mutta vuorien kylmyyden jälkeen oli ilma niin suloinen ja lauha ja koko näky niin uusi ja outo, etten minä ainakaan pahotellut, vaikka kulkumme olikin hidasta. Ei kukaan veneessä olija puhunut, sillä kukin oli omissa mietteissään, ja intiaanit taas olivat tottuneet vaikenemaan herransa läsnäollessa, joka yksin näytti rauhattomalta, sivellen yhtä mittaa partaansa ja mutisten itseksensä.
Näin soluimme sinistä järveä pitkin, jonka rauhan rikkoi vain lentoon lähtevän vesilinnun siipien suhina tai suuren, yöhyönteistä vainoavan kalan moiskaus ja veden solina veneemme laitoja vastaan. Edessämme paistoivat kirkkaassa kuunvalossa hohtavina ja satumaisina tuon salaperäisen kaupungin vallit ja temppelit, jota olimme tulleet niin kaukaa katsomaan. Me katselimme sitä, vaipuen hetki hetkeltä yhä syvempiin ajatuksiin, ja kummallinen odotus ja pelko täytti sydämemme. Tämä ei ollut unta; edessämme uinui tarun kultainen kaupunki, jota olimme hartaasti halunneet nähdä; pian astuisivat jalkamme sen valkeiden vallien sisäpuolelle, ja saisimme nähdä sen muinaisen sivistyksen.
"Mikä on tuleva kohtalomme?" kuiskasi herra Strickland Mayaan katsahtaen.
Hän kuuli englantilaisen sanat ja pudisti alakuloisena päätään.
Hänen silmistään oli hävinnyt toivo, ja kyynelet himmensivät niitä.
Sitten hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin lohdutusta etsien. Kevyt
innostuksen tuli paloi minussa ja minä vastasin:
"Älkää peljätkö, tarkoitus on saavutettu, ja me voitamme vaivat ja vaarat. Tuon Kultaisen Kaupungin hyödyttömät omaisuudet joutuvat meille. Niiden avulla minä nostan miespolvien aikana keräytyneen koston heimoni sortajaa vastaan ja luon suuren intiaanialueen, joka ulottuu merestä mereen asti, ja jonka sydän tämä kaupunki on."
Englantilainen kuuli sen ja vastasi hymyillen: "Voi olla niin; Teidän kannaltanne katsottuna luulen niin kylläkin; mutta meillä on eri pyrkimykset, Ignatio", ja hän katsahti taaskin Maya-neitiin. Eteenpäin me liu'uimme, läpi kuunvalon ja hiljaisuuden, sillä kaupungista ei kuulunut muuta ääntä kuin tunteja ilmoittavien vartiomiesten huudot vanhoilta valleilta. Vihdoin pääsimme Pyhän Kaupungin luomaan mustaan varjoon, ja intiaanit tarttuivat airoihin ja soutivat (sillä tuuli oli lakannut) veneen kivireunaiseen kanavaan, joka vei vesiportille.
Pysähdyimme portin eteen, missä ei näkynyt ainoatakaan miestä. Kärsimättömällä äänellä pyysi Zibalbay veneen perämiestä huutamaan portinvartijaa, ja siinä samassa astui mies portaita alas ja kysyi, kuka siellä oli.
"Minä — ruhtinas", sanoi Zibalbay. "Avaa."
"Totta tosiaan. Sepä kummallista", vastasi mies, "koska ruhtinas tänä iltana viettää häitään palatsissa tuolla ja on vain yksi ruhtinas Sydämen Kansan kesken! Menkää takaisin mantereelle, kulkijat, ja palatkaa päivällä, kun portit ovat avoinna."