Tällöin muuttui tuulen suunta hiukan ja kantoi korviimme laulun ääntä, joka kuului yhä selvemmin, mitä lähemmä toria tulimme. Kului vielä viitisen minuuttia ja me saavuimme sille. Se oli laaja paikka, pinta-alaltaan noin kolmenkymmenen acren suuruinen, ja sen keskellä kimmelsi kolmensadan jalan korkuinen Sydämen Temppelin pyramiidi, jonka huipussa tuikki ikuisesti pyhän tulen tähti.
Tämän pyramiidin ja torin laidoilla olevien suurten rakennusten välisellä avoimella paikalla pitivät kaupungin asukkaat keskiöistä juhlaansa. Kaikki olivat puetut valkeisiin pukuihin ja useilla oli sulkalevätti harteillaan ja kukkaseppel päässään. Toiset tanssivat, toiset lauloivat, toiset katselivat ilveilijäin ja silmänkääntäjäin temppuja. Mutta suurin osa istui pyöreiden pikkupöytien ääressä, syöden, juoden, tupakoiden ja kuherrellen. Me havaitsimme lasten näissä pöydissä olevan kunniavieraita ja jokaisen pitävän heistä huolta ja kuuntelevan heidän puheitaan. Ei mikään olisi voinut olla meille hauskempaa ja omituisempaa kuin tuo kuun valaisema yöllinen juhla. Mutta tämä näky ei miellyttänyt Zibalbayta.
Torin viertä kulki vahvatuoksuisia kukkia kantavien puiden kuja, ja Zibalbay viittasi meitä käymään näiden puiden varjoon. Moni pöytä oli asetettu juuri näiden puiden suojaan, niin että hän voi silloin tällöin huomaamatta pysähtyä kuuntelemaan keskusteluja. Yhtäkkiä, pysähtyi hän erään pöydän kohdalle, missä istui keski-ikäinen mies ja nuori, kaunis nainen. Heidän keskustelunsa huvitti häntä, ja me, jotka olimme hänen vieressään, ymmärsimme sen myös, sillä tämän kansan murteen ja mayankielen eroitus on niin pieni, ettei edes herra Stricklandin ollut vaikeata ymmärtää heidän keskusteluaan.
"Juhla on ihana tänä yönä", sanoi mies.
"Niin on, mieheni", vastasi hänen toverinsa, "ja miksikä ei olisi, sillä eilenhän Sydämen Neuvosto valitsi Lordi Tikalin ruhtinaaksi, ja tänään vihittiin hänet kaiken kansan nähden Nahua Ihanan, Lordi Mattain lapsen kanssa."
"Sitä kelpasi katsella", sanoi mies, "vaikkakin minä puolestani pidän liian aikaisena julistaa häntä ruhtinaaksi. Zibalbay saattaakin tulla takaisin, ja silloin —"
"Ei Zibalbay koskaan palaa takaisin, mieheni, eikä armollinen Maya-neitikään. He ovat kuolleet erämaahan kauan sitte. Maya-neitiä minä suren, sillä hän oli niin rakastettava ja erilainen kuin muut ylhäiset neidit; mutta hänen isäänsä en sure, sillä hän oli oikea alhaison rasittaja; hän oli sitäpaitsi kitsas. Niin, Tikal on näiden kymmenen kuukauden aikana pitänyt useampia juhlia kuin Zibalbay monessa vuodessa; ennen kaikkea on hän helpoittanut lakeja, niin että me köyhätkin naiset voimme pitää koristuksia kuten ylhäisetkin", ja hän katsahti kultaiseen rannerenkaaseensa.
"On helppoa olla antelias, kun on kysymyksessä toisen tavara", vastasi mies. "Zibalbay oli keräävä mehiläinen; Tikal on kuluttava ampiainen. Kerrottiin tuon ukon olevan hullun, mutta minä en sitä usko. Luulen hänen olleen suuremman miehen, kuin me kaikki muut, miehen, joka oivalsi kansan surkastumisen ja yritti keksiä keinoja saada se pysähtymään."
"Varmasti oli hän hullu", vastasi nainen. "Miten saattoi hän pysäyttää kansaa surkastumasta viedessään tyttärensä mukanaan kuljeksimaan erämaihin, kunnes he kumpikin nääntyivät nälkään? Jos joku lähteekin sinne, ovat siellä, kuten olen kuullut, vastassa valkoiset pirut, jotka tappavat intiaanit tai kiduttavat heitä vankeudessa, ryöstäen heidän omaisuutensa, emmekä me halua sellaista väkeä meidän kaupunkiimme. Ja mitä se meihin koskee, jos kansan väkiluku surkastuukin? Meillä on kaikki mitä haluamme; jälkeentulevat pitäkööt muusta huolta."
"Olen sinun kuitenkin, vaimo, kuullut haluavan lapsia."