Näitä portaita me nousimme hitaasti, neitien ja asejoukon seuraamina, kunnes vihdoin seisoimme pyramiidin partaalla huimaavassa korkeudessa. Edessämme oli matalan seinän reunustama tasakatto, missä oli kyliin tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Tämän tasakaton vasemmalla sivulla oli pieni, polttoaineiden varastopaikkana ja pappien vartiotornina käytetty marmorihuone, pappien, jotka olivat toimessa yötä päivää, hoitaen metalliastiassa katolla roihuavaa pyhää tulta. Jonkun matkan päässä tästä huoneesta, juuri sitä vastapäätä, oli pieni, kukilla koristettu alttari, mutta muutoin oli katto tyhjä.
"Katsokaahan!" sanoi Maya.
Kaupunki allamme oli rakennettu matalalle, sydämen muotoiselle saarelle, jonka keskus oli niin syvä, että se muinoin näytti olleen tulivuoren kraateri tai laguunia ympäröivä maarengas. Tämä saari oli noin kymmenen peninkulmaa pitkä ja leveimmältä kohdaltaan kuusi leveä ja näytti suuren vihreän lehden tavoin kelluvan järven, intiaanien Pyhien Vetten pinnalla, jonka laajuus on niin suuri, että, harvoja kivisiä pikku saaria lukuunottamatta, pyramiidin huipustakin näkyi maata vain pohjoispuolella, mistä olimme purjehtineet edellisenä iltana. Muualla näki silmä vain sinisen sisämeren ulapan, rannattoman ja aution, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta tai muuta elon merkkiä. Keskellä tätä vesiulappaa hohti saari smaragdin tavoin. Siellä olivat puutarhat täynnä mahtavia kukkia ja palmu- ja pajulehtoja, joita reunustivat ympäri rantamatalikkoa kasvavat vihreät kaislikot. Niin rehoisa oli kasvullisuus, jota hedelmöitti vuosi vuodelta järven runsas muta, ja niin ihanilta näyttivät puut ja kukat herttaisessa aamuvalossa, että paikka pikemmin tuntui paratiisilta kuin ihmisasunnolta; saaren veroinen oli sille rakennettu kaupunkikin.
Seuraten maan ääriviivoja oli kaupunkikin sydämen muotoinen — kylmä, valkoinen marmorisydän lepäsi hohtavan vihreällä sydämellä. Kaiken ympäri kulki järven vedellä täytetty kaivanto. Tämän kaivannon sisäpuolella oli viidenkymmenen jalan korkuinen, suurista, valkeista kalkkikivilohkareista rakennettu muuri — niinkuin koko saaren kalliopohjakin oli kalkkikiveä joka oli veistetty täyteen vertauskuvallisia kuvioita ja piirroksia sekä jättiläismäisiä jumalankuvia.
Tämän muurikehän sisäpuolella oli kaupunki — palatsien, pyramiidien ja temppelien kaupunki — tai paremmin sanoen kaupungin hahmo, sillä yhdellä silmäyksellä voimme nähdä, ettei väestö voinut pitää kunnossa niin monia katuja ja rakennuksia. Niinpä kasvoi palmupuita talojen tasakatoilla ja temppelipyramiidien halkeamissa, useiden katujen ja lehtokujien rehoittaessa vihreätä ruohoa, keskelle poljetun kapean jalkakäytävän todistaissa kulkijain vähälukuisuutta. Allamme olevalla suurella torillakin oli vain vähän liikenteen merkkejä, ja vähän siellä näkyi ihmisten hyörintää ja touhua, vaikka paikka olikin ollut yöllisen juhlan näyttämönä ja kohta taas kiehuisi täynnä pyramiidin luo tungeksivia miehiä ja naisia.
Silloin tällöin näkyi joku sorea, uupunut tyttö, ruokakori kädessään, käyvän kojujen luona, mistä jaettiin annoksittain kalaa, jauhoja, hedelmiä, metsänriistaa, aina sen mukaan kuin kukin perhe tarvitsi. Taikka pysähtyi joukko puutarhoihin työhön matkalla olevia miehiä tupakoimaan ja juttelemaan keskenään tavalla, joka todisti ajan heille vähän merkitsevän. Siellä täällä leikki harvoja — hyvin harvoja — lapsia kukkakiehkuroin palatsien, majojen ja keskitoria reunustavien kivitalojen varjossa; mutta siinä kaikki. Muutoin näytti paikka autiolta ja uneliaalta.
KUUDESTOISTA LUKU.
Pyramiidin huipulla.
"Eikö kaupunki ole hyvin matalalla?" kysyin Mayalta, katseltuamme näköalaa joka puolelta. "Minun silmissäni näyttävät talot olevan miltei vedenpinnan tasalla."
"Luulen niin olevankin", hän vastasi. "Nyt juuri alkavana vuodenaikana kohoo järven pinta monta jalkaa, niin että suurin osa saarta on vettä alempana, joka kohoo ylös muurille."