Maya kumarsi ja sanoi, kääntyen kansan puoleen, kirkkain äänin: "Hyvästi, kansani. Ellei meitä enään näy, tietäkää että Tikal on tappanut isäni ja minut, Tikal, joka on anastanut meidän paikkamme, ja teille jätän minä veremme koston."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Zibalbayn kirous.
Kiitollinen olin, kun maasta noustessani tunsin henkeni olevan vielä jäljellä.
"Kuolema on ollut lähellä meitä", sanoi englantilainen nyyhkytyksen ja naurun sekaisella äänellä, seuratessamme Zibalbayta ja Mayaa vartiohuoneeseen.
"Se on vieläkin lähellä", vastasin, "mutta olemme ainakin, ellei Tikal muuta mieltään, saaneet muutamia päiviä armonaikaa."
"Kiitos hänen", hän sanoi, nyökäten Mayaa kohti, ja siinä samassa astuimme vartiohuoneeseen, pieneen jykeväoviseen, karkeasti kalustettuun komeroon.
Päästyämme yli kynnyksen sulkeutui ovi ja me huomasimme jääneemme yksin. Zibalbay istuutui ja tuijotti, kiinnittäen katseensa seinään, ikäänkuin ei se estäisi häntä näkemästä ulos, mutta me muut seisoimme yhdessä lähellä ovea, kuunnellen kansanjoukon hälyä ulkona. Varmastikin siellä väiteltiin, sillä kuulimme kiivaita ääniä, huutoja ja kiireisiä askeleita, kansan poistuessa pyramiidin huipulta alas suuria portaita.
"Olette pelastanut henkemme joksikin aikaa, mistä Teitä kiitämme", sanoi herra Strickland kesken kaiken Mayalle. "Mutta sanokaahan, mitä he nyt tekevät meille?"
"En osaa sanoa", hän vastasi, "mutta tässä pyramiidissa on komeroita, mihin he kätkevät meidät tuomiopäiväämme asti. Ainakin minä luulen niin, sillä he evät uskalla päästää meitä kansan keskeen, jottemme nostaisi kapinaa kaupungissa."