"Mennään sisään", sanoi Maya, sysäten oven auki, ja me astuimme pieneen, hyllyillä varustettuun komeroon. Näillä hyllyillä, joista jokainen oli numeroitu, oli satoja tomuttuneita kääröjä. Maya otti yhden niistä ja kiersi auki pergamentin, saaden näkyviin intiaanien kuvakirjoituksella ihanasti täytetyn käsikirjoituksen.
"Tämän täytyy olla lähes tuhannen vuotta vanha", hän sanoi, "tunnen sen kirjaimien muodosta. No, ei meillä ainakaan ole puutetta historian lukemisesta täällä ollessamme", ja hän heitti käärön takaisin hyllylleen ja lähti pois huoneesta.
Jonkun askeleen päässä oli toinen huone, jonka ovi oli suljettuna, mutta niin hauras oli vuosien vanha puulaite, että se yhdellä sysäisyllä pääsi irti saranoistaan, ja me astuimme sisään. Täällä oli niinikään hyllyjä, joista toisille oli ladottu keltaisia, toisille valkeita metallikankia.
"Kuparia ja lyijyä", sanoi englantilainen, tarkastettuaan niitä.
"Vielä mitä", sanoi Maya nauraen, "vaan juuri sitä, mitä te valkoiset miehet etsitte, kultaa ja hopeaa. Katsotaanhan mitä on kirjoitettu hyllyjen päälle", ja hän valaisi lampulla ja luki: "Puhdasta metallia eteläkaivoksista, varattu Sydämen Temppelin ja Idän ja Lännen Temppelien tarkoituksiin. Kultaa — niin ja niin paljon; hopeaa — niin ja niin paljon."
Tuijotin ja silmäni säihkyivät ahnehtien, sillä tässä ainoassa huoneessa oli tämän kummallisen, homehtuneen rodun esi-isien kokoamaa omaisuutta ainakin kolme kertaa niin paljon kuin minä olisin tarvinnut aikeitteni toteuttamiseen. Oi, saisinpa puolet siitä kaikesta yli vuorten, kuinka suuri olisikaan tulevaisuuteni sekä kansani tulevaisuus, jonka palvelemiseen olin elämäni omistanut!
"Ehkä sen kaiken vielä lopuksi saattekin, Ignatio", sanoi Maya, katkaisten ajatukseni, "mutta, suora ollakseni, pelkään että Teille annetaan vain hauta näissä pimeissä holveissa."
Sen jälkeen kävimme erinäisissä huoneissa, jotka milloin olivat tyhjiä, milloin täynnä koinsyömiä gobeliineja ja kummallisia huonekaluja, kunnes vihdoin tulimme huoneeseen tai paremmin sanoen suureen kaappiin, joka lattiasta kattoon asti oli sälytetty täyteen mitä hienointa ja vahvinta tekoa olevia kulta-astioita, joita papit olivat lakanneet käyttämästä ja heittäneet arvottomina syrjään — miksi, en voi sanoa. Vastapäätä tätä hohtavaa pinoa oli arkku, jonka englantilainen avasi. Se oli täynnä suurilla smaragdeilla varustettuja kultakoristeita. Maya otti arkusta vyön ja antoi sen minulle, sanoen: "Pitäkää tämä, Ignatio, Te kun rakastatte sellaisia koruja."
Otin sen ja pistin vyölleni, en viittani päälle, vaan alle. Ystäväni, solki, joka nyt on Teidän ja jonka Teille joku aika takaperin näytin, on juuri tuosta samaisesta vyöstä, ja muiden jalokivien hinnalla ostin minä tämän maatilan kaikkine tiluksineen.
Väsyen vihdoin niin paljon hyödyttömään katselemiseen palasimme vihdoin Zibalbayn luo, joka istui yhä samassa asennossa kuin lähteissämmekin, ajatuksiinsa vaipuneena.