Samassa aukenivat vankikomeromme ovet ja miehiä astui sisään, vartioväkeä mukanaan, tuoden meille yltäkyllin ruokaa ja laskien sen pöydälle, odottaen meitä, sanomatta hyvää tai pahaa sanaa. Kun olimme syöneet, korjasivat he pois tähteet ja lähtivät, pantuaan lamput kuntoon ja tehtyään vuoteemme, kumartaen tiehensä. Hetkeksi jäimme pöytään istumaan, Zibalbay ja minä vaieten, mutta Maya ja englantilainen keskustellen matalalla äänellä, kunnes paikan uneliaisuus tarttui meihin ja me nousimme kuin yhtenä miehenä ylös, lähtien makuukomeroihimme nukkumaan, mikäli mahdollista.
Me nukuimme, heräsimme ja nousimme ylös, vaikkemme täällä, minne ei päivä paistanut, tienneet oliko päivä vai yö. Ajan pitkään emme tosiaan olisi osanneet erottaa päivää yöstä muutoin kuin ruuantuojiemme käynneistä.
Luulen olleen vangitsemispäivämme seuraavan iltapäivän, kun Tikal saapui luoksemme vain neljän asemiehen seuraamana. "Pieni joukko", sanoi englantilainen nähdessään heidän tulevan, "mutta kyllin suuri tappamaan meidät aseettomat" — sillä kaikki aseemme oli otettu pois — "jos heitä haluttaisi."
"Älkää peljätkö, ystävä", sanoi Maya, "eivät he ole tulleet murhaa tekemään."
Tikal astui kumartaen eteemme ja Zibalbay, joka tapansa mukaan istui omissa mietteissään, katsahti ylös ja näki hänet.
"Mitä haet, petturi?" hän kysyi kiukkuisesti, veren syöksyessä poskille. "Tahdotko tappaa meidät? Jos niin on, iske heti, sitä pikemmin pääsen sen jumalan syliin, jonka minä lähetän kostamaan sinulle."
"En minä ole mikään murhamies, Zibalbay", vastasi Tikal arvokkaasti. "Jos kuolette, tapahtuu se rikkomanne lain käskystä, eikä minun käskystäni. Tulin tänne puhumaan kanssanne, jos suvaitsette käydä keskustelemaan minun kanssani kahdenkesken."
"Puhu kaikkien kuullen, tai älä puhu ollenkaan", hän vastasi, "sillä en liikahda askeltakaan, koska etsit vain tilaisuutta saada iskeä huomaamattani minut kuoliaaksi."
"On välttämätöntä Teidän kuulla, Zibalbay, mitä minulla on sanottavana."
"Sano sitten, petturi, tai mene tiehesi."