"Minä voin luvata toisten puolesta, ensiksikin, koska olen heidän valtiaansa, ja toiseksi, koskei kukaan muu paitsi minä tiedä tästä asiasta, sillä jos sen heille ilmoittaisin, täytyisi minun jakaa rikkautenne heidän kanssaan, ja sen minä olen aikonut itse pitää. Luovuttakaa se minulle ja saatte mennä ja kapinoida minun jälkeentuleviani ja Meksikon hallitusta vastaan mielinmäärin ja ottaa, minun puolestani, vaimonnekin mukaanne; sillä, ystäväiseni, saatuani niin hyvän toimeentulon, lupaan jättää maan, missä, kokemukseni nojalla, kansa on aivan liiaksi kunnollista hirtettäväksi. Niin, valitkaahan siis ja suvaitkaa seistä hievahtamatta siksi kunnes olette asian päättänyt, tai minun on pakko ampua Teidät."
"Entä liittolaisteni laita?" kysyin.
"Luulen, että kolme tai neljä heistä on kuljetettu pois — lavantaudin takia — parina viime päivänä, vankilat täällä ovat niin epäterveellisiä; mutta vakuutan, jos saan rahat haltuuni, ettei useampia enään sairastu."
Silloin minä tein valintani, sillä minä ajattelin itsekseni, että voisin koota kyllä uutta omaisuutta, mutta en koskaan voisi saada toista elämää, ja jos kuolisin, täytyisi monen muun kärsiä sama kohtalo, ja kaikki toiveeni intiaaniheimon tulevaisuudesta raukeaisivat tyhjin. Tiesin tämän roiston sitäpaitsi pitävän sanansa.
Kymmenen päivän sisällä hän sai rahat, ja minä olin vapaa alkamaan elämäni uudelleen, eikä kukaan niistä, jotka olivat kuolemaan tuomitut, saanut kuulla heitä uhanneen salaliiton hankkeista.
Olin vapaa; mutta mitä vapautta se oli, kun olin kaiken menettänyt, lukuunottamatta Jumalan vapaata ilmaa, jota sain hengittää, sekä kunniaani ehkä. Suuri talo, jonka olin rakentanut, oli muuttunut soraläjäksi, keräämäni rahat olivat varastetut, suuri osa liittolaisiani oli menettänyt henkensä, luottamus kansanpelastajatehtävääni oli mennyt, asiani oli käynyt toivottomaksi. Kaiken tämän oli aiheuttanut nainen, kavaltaja, jota olin elättänyt povellani.
Olin ensinnä masentunut, mutta tullessani järkiini vannoin ankaran valan Taivaan kuullen, että hänen kavaluutensa takia vihaisin ja halveksisin koko hänen sukupuoltaan; etten koskaan enään, olkoonpa kiusaus miten suuri tahansa, katsoisi lempein silmin naisia tai ryhtyisi mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en sanoissa, en ajatuksissa enkä teoissa. Tuon valan olen, mikäli vallassani on ollut, pitänyt tähän päivään saakka ja toivon pitäväni hamaan ijankaikkisuuteen asti.
Kysyttänee, mihin vaimoni joutui. En tiedä. En nostanut kättäni häntä vastaan, joka oli liha minun lihaani, mutta hän katosi näkyvistäni. Tapaus tunnettiin. Minun täytyi se kertoa, puhdistaakseni itseni. Päästyäni vankeudesta, sain maata sairaana monta viikkoa, ja toivuttuani jälleen oli hän mennyt. Monta muuta oli kavallettu minun mukanani, ja varmastikin joku heistä haki korvausta kostaen hänelle. Miten se tapahtui, sitä en koskaan kysynyt.
Moneksi vuodeksi — pariksikymmeneksi ehkä — minusta tuli keppikerjäläinen. Nyt, kuten ennenkin, rakastivat intiaanit minua, ja Sydämen Haltijana ja heidän perinnöllisenä päämiehenään olin minä hengessä suuri, vaikkakin vain mahtavuuden varjo seurasi minua; itse oleellinen oli hävinnyt, kuten se aina häviää epäonnistuessa. Silloin tällöin yritin uudelleen järjestää kapinaa; mutta, ystävätöin ja köyhä kun olin, ei kukaan halunnut seurata minua enään.
Ajanpitkään luovuin yrityksistäni ja elin kuten taisin. Taistelin kolmessa sodassa saavuttaen kunniaa ja otin osaa moneen yritykseen, mutta läksin aina yhtä köyhänä kuin olin alkanutkin. Joskus muistui mieleeni entinen haluni antautua papiksi, mutta nyt oli jo aivan liian myöhäistä opiskella; sen lisäksi olivat käteni aivan liiaksi tahriintuneet maailman asioissa.