Kuulin silloin englantilaisen takanani huokaisevan epätietoisuudesta ja vihasta, ja tiesin tämänkin unelmani, joka täytti sieluni hehkullaan, raukeavan niinkuin monen muun vain naisen houreiden takia.
"Suokaa anteeksi, Zibalbay", minä keskeytin, "armollinen neiti Maya ei ole sanonut sanaansa."
"Sanonut sanaansa!" ihmetteli Zibalbay. "Mitä sanomista hänellä olisi?"
"Mitä minä jo eilen sanoin serkulleni Tikalille", vastasi Maya hiljaisella äänellä, "etten tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan."
"Missään tekemisissä hänen kanssaan, tyttö! Missään tekemisissä hänen kanssaan! Mitä, hänhän on sulhasesi, etkö ymmärrä?"
"Ymmärrän hyvinkin, isä, mutta en mistään hinnasta tahdo mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kohdellut Teitä ja minua niinkuin Tikal on tehnyt — miehen, joka ei voinut pitää valaansa Teille eikä odottaa minua täyttä vuottakaan."
"Lakkaa puhumasta hullutuksia", sanoi Zibalbay. "Tikal on epäilemättä erehtynyt; mutta nyt tahtoisi hän korjata erehdyksensä, ja jos minä voin antaa hänelle anteeksi, voit sinäkin. Älä ajattele tytön hullutuksia, Tikal, vaan lähetä hakemaan mustetta ja pergamenttia, jotta saamme kirjoittaa sopimuksemme, sillä vanhana ollen ei minulla ole liikoja aikoja. Ehkä sinulla ennen toisen vuoden loppua onkin jo oikeus siihen, mihin nyt olet pyrkinyt väkivallalla."
"Minulla on paperia mukanani, herra", sanoi Tikal, vetäen käärön povestaan; "mutta anteeksi, suostuuko armollinen neiti Maya?"
"Kyllä, kyllä, kyllä hän suostuu."
"Enkä suostu, isä, ja jos Te pakoitatte minut naimisiin tuon miehen kanssa, huudan minä kansaa auttamaan itseäni, ja elleivät he anna apuansa, saan minä turvan kuolemalta — oman käteni kautta, jos tarvis vaatii."