Siitäpä syttyikin vasta Zibalbayn raivo, ja se oli kauhea. Kohoten istuimeltaan hän heristi nyrkkiänsä tyttärensä kasvojen edessä ja kirosi hänet, kunnes tyttö kauhuissaan juoksi rakastajansa syliin.
"Vielä viimeisellä hengenvedollani", hän huusi, "minä toivon jumaliesi, maasi, esi-isiesi ja minun, oman isäsi, kirouksen seuraavan sinua ja lapsiasi. Palakoon toiveesi poroksi ja niittäköön kuolema hedelmäsi; murtakoon suru ja tuska sydämesi tuuma tuumalta ja häpeä seuratkoon nimeäsi. Oi! Minä luulen näkeväni tulevaisuuden, ja sanon sinulle, tytär, että saat hänet, jonka takia olet syössyt isäsi kuolemaan ja perikatoon. Petoksella saat sinä hänet ja hetken aikaa viipyy hän rinnallasi, ja tästä sinua pyydetään luopumaan, vaan sinä — viet heimosi perikatoon, hävität sen ehdoin tahdoin —"
Hän vaikeni, ahmien ilmaa, ja Maya vaipui hänen jalkoihinsa, sopertaen:
"Oi isä, peräyttäkää sananne ja säästäkää minua! Ettekö sääli naisen sydäntä?"
"Niinkö!" hän sanoi, "yhtä paljon kuin sinäkin säälit minun surujani ja harmaita hiuksiani. Miksi säästäisin sinua, tyttö, joka et ole säästänyt minua, isääsi. Kiroukseni pysyy, ja minä lisään vielä, että se murtaa sydämesi vihdoin — niin, ja myöskin sen miehen sydämen, joka on vienyt minulta sinun kuuliaisuutesi ja rakkautesi!"
Sitten hän vaikeni, hänen katseensa kävi tylsäksi, hän oikaisi kätensä ja kaatui hervottomana lattialle.
KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Salahanke.
Hypäten häntä kohti, vaikkakin liian myöhään, ehtiäksemme pelastaa häntä, nostimme englantilaisen kanssa Zibalbayn lattialta sohvaan. Kurkistellen selkämme takaa huomasi Maya hänen kauheat kasvonsa ja hänen suustansa valuvan vaahdon.
"Oi, hän on kuollut", hän vaikeroi, "isäni on kuollut, ja hän kuoli kiroten minut."