"Ei", sanoi englantilainen, "hän ei ole kuollut, sillä hänen sydämensä sykkii. Tuokaa vettä, Maya."
Puhuteltu totteli, ja kaksi tuntia me yritimme saada häntä tuntoihinsa, mutta turhaan; henki oli vielä jäljellä, mutta emme saaneet häntä heräämään horroksestaan. Vihdoin, kun jo olimme väsyneet turhiin yrityksiimme, avautuivat ovet ja Tikal palasi takaisin.
"Mikä nyt?" hän kysyi, nähtyään Zibalbayn pitkin pituuttaan sohvalla.
"Nukkuuko vanhus?"
"Nukkuu", vastasi englantilainen, "ja luulen, ettei hän enään herää. Hänen Teille tänään lausumansa sanat ovat toteutumassa, että se, minkä häneltä anastitte väkivallalla, on kohta oikeuden mukaan Teidän."
"Ei", vastasi Tikal, "oikeuden mukaan on se armollisen neiti Mayan, vaikkakin se väkivallalla jää yhä minulle, ellei hän luovuta sitä minulle ehdoin tahdoin. Mutta sanokaahan, miten kaikki on tapahtunut?"
Otin heti kohta sananvuoron peläten englantilaisen puhuvan liian paljon ja toimittavan itselleen hyvin pikaisen lopun.
"Hän oli väsynyt matkamme rasituksista ja eilispäivän liikutuksesta. Teidän mentyänne hän alkoi jutella ehdotuksestanne ja sai yhtäkkiä tämän kohtauksen. Vaan minunhan on vaikeata puhua näistä asioista, joka olen vain vanki vieraassa maassa; ei ole kaiken lisäksi sopivaa, että hän, tämän kaupungin entinen päällikkö, kuolee hoitamatta tänne, sillä kansa voi sanoa Teidän murhanneen hänet. Eikö ole ketään lääkäriä hoitamaan häntä, sillä me, vailla rohtoja, olemme tehneet kaiken voitavamme."
"Murhannut hänet! Niin he joka tapauksessa sanovat. Niin, kyllä lääkärejä löytyy, ja suurin ja taitavin niistä on appeni Mattai. Lähetän hänet tänne. Mutta eikö Teillä, Maya, ole minulle ennen lähtöäni mitään sanottavaa?"
Maya, joka istui pöydän ääressä, pää käsien varassa, katsahti häneen ja sanoi:
"Onko sydämenne kivestä, koska voitte tällaisella hetkellä vaivata minua? Kun isäni on tointunut tai kuollut, vastaan Teille, mutta en ennemmin."