Niin, se oli Zibalbay, sillä vaikkakin hän oli ollut näennäisesti tunnoton, toimivat hänen aistimensa kumminkin, ja voi! mitä mahtoikaan hän, tuo Nimettömän jumalan ylipappi kärsiä, kuullessaan meidän Kaikkein Pyhintä koskevat petolliset aikeemme. Jätettyämme hänet, vapautti raivo ja epätoivo hänen jäykät jäsenensä ja antoi hänelle voimaa seurata meitä, vaikkeikaan hänen kielensä kahleet päässeet vapautumaan. Hän oli seurannut; tuskallisesti oli hän hoiperrellut alas rappuja, pitkin käytäviä ja läpi avoimien ovien, sillä hän tunsi tien pimeässäkin, kunnes pääsi vihdoin Kaikkein Pyhimmän salaovelle. Tässä hänen voimansa taaskin pettivät; voimatta puhua tai liikahtaa oli hän, nojatessaan seinää vastaan, siitä nähnyt ja kuullut kaiken mitä tapahtui ja mitä puhuttiin.
Oi! En koskaan unhota hänen vapisevien kasvojensa raivoa tai hänen tuskallisten silmiensä kauhua, kun ne kohtasivat meidän katseemme. Ei mikään kirous olisi voinut olla niin kamala, kuin hänen tyttäreen suunnattu katseensa. Ei raivostunut jumala eikä paha henki olisi voinut näyttää kamalammalta kuin tuon kuolevan, jumaliensa kunniaa kuollessaankin suojelevan miehen pitkä hahmo, jumaliensa kunniaa, jonka me olimme häväisseet muinaisessa kaikkein pyhimmässä paikassa. En koskaan ole nähnyt sellaista hirveää näkyä, ja minä rukoilen ettei minun tarvitsisi enään nähdä sitä tässä, enempää kuin tulevassakaan maailmassa.
Kuoleva Zibalbay näki kauhumme ja viimeisin voimin laahusti hän tytärtänsä kohti, kuihtuneet kätensä pään päällä. Hetken seisoi hän tyttärensä edessä, kun tämä retkotti rakastajansa käsivarrella, katsellen isäänsä kuin lintu käärmettä. Sitten purskahti verensekainen vaahto isän huulilta ja hän vaipui kuolleena tyttärensä jalkoihin, kuollen keskellä hiljaisuutta, joka oli kamalampi kuin mikään ääni.
Mitä sitten tapahtui, on turhaa minun kirjoittaa. Minä en totta tosiaan voi. Niin suuri oli hetken kauhu ja niin korkea oli henkisten voimieni jännitys näinä tunteina, että muistan vähän, mitä tapahtui Zibalbayn kuoltua, kunnes löysin itseni hengästyneenä vankikomeroni vuoteelta.
Jotenkuten tyynnyttelimme ja rauhoitimme Mayaa. Jotenkuten pääsimme pois tuosta vihatusta kaikkein Pyhimmästä, ja hitaasti nousten kuljetimme Mayaa ja hänen kuolleen isänsä ruumista ahtaita portaita ja käytäviä ylös halliin, pannen ruumiin omaan vuoteeseen. Silloin jätti Mattai meidät, enkä minä muista mitään seuraavaan aamuun asti, jolloin tuli ylimyksiä ja lääkäreitä tarkastamaan kuolleen päällikön ruumista ja palsamoimaan sitä hautausta varten.
Seuraavat kaksi päivää kuluivat vaikeasti meiltä kolmelta, sillä vankilamme äänetön synkkyys ja tuon kaamean yön muistot vaivasivat meitä. Mayan ja hänen isänsä välinen rakkaus ei ollut koskaan ollut syvä, sillä heidän mielipiteensä eivät käyneet yksiin. Nyt Maya kumminkin suri häntä, enin ehkä siksi että isä oli kuollut vihoissaan, kiroten hänet. Asteettain hän vapautui ylivoimaisesti tunnusmerkin ennustusta lukiessa syntyneestä pelostaan. Mutta isänsä kirousta ei hän koskaan saanut mielestään, ja vaikka hän yritti kestää kaiken rakkautensa ja englantilaisen takia, luulen tuon kirouksen olleen varjon lailla hänen tiellään.
"Oi, miksi rakastuinkaan Teihin?" hän tuskissaan huudahti "Mitä on Teillä tekemistä minun kanssani, joka olen heimoni, lakini, kohtaloni käskettävissä?" Mutta siitä huolimatta rakasti hän englantilaista vieläkin enemmän.
Minä olin myöskin onneton, sillä vaikken juuri uskonutkaan enteisiin tai kuolleiden profeettain loruihin ja elävien veijarien konnankoukkuihin, tunsin kumminkin minuun jo muinoin liittyneen huonon onnen yhä vielä seuraavan. Kaikki asiani olivat menneet myttyyn; Zibalbay oli kuollut, ja nainen, tuo väistämätön, oli anastanut ystäväni sydämen ja laahasi minut suunnitelmineni tunteittensa pyörteeseen, missä niiden oli pakko hukkua. Säilyttäen yhä rotuni ominaisen rauhallisuuden minä kannoin nämä salaiset huoleni miten parhaiten taisin, mukautuen rakastaviin, jotka voitettuaan vaikeutensa luonnollisestikin välittivät vähän minusta ja rauenneista suunnitelmistani.
Vihdoin vietiin Zibalbayn kullattuihin kuolinliinoihin kääritty ruumis pois ja sijoitettiin suurella loistolla ja juhlallisuudella esi-isiensä ruumiiden joukkoon Kuolleiden Kammioon. Maya luonnollisestikin itki, mutta minä puolestani iloitsin, että hänet lopultakin vietiin pois. Ja niinpä luulen englantilaisenkin iloinneen; hänenkin henkiset voimansa olivat alkaneet lannistua niin paljon surun ja koettelemuksen keskellä.
Tuona päivänä — se oli juuri ennen Vetten Nousuyötä, jolloin piti astua Sydämen Neuvoston eteen Kaikkein Pyhimpään — tuli Tikal katsomaan meitä. Mayalle hän kumarsi hiukan, mutta englantilaiseen ja minuun heitti hän vihaisen katseen — katseen, joka ilmaisi hänen halunsa tappaa meidät, jos vain olisi uskaltanut. Ensin lausui hän hienoin sanoin ja kulunein kohteliaisuuksin myötätuntonsa isän kuoleman suhteen. Maya kiitti tästä ja lausui erään oman kansansa sananlaskun, joka tarkoitti samaa kuin että toisen kuolema on toisen elämä.