"Tuntuu kuin Zibalbayn hulluudessa olisi ollut viisautta, sillä Sydän avautui ja sen sisällä, kirjoituksilla naarmutussa kultalevyssä on kivisilmä."
"Lukekaa tuo kirjoitus!" he huusivat.
Pannen pois silmän, Tikal otti kultalevyn ja tavaili sitä.
"En osaa", hän sanoi päätään pudistaen. "Se on kirjoitettu vanhemmilla kirjaimilla kuin koskaan olen nähnyt. Ottakaa Te, Mattai, lukeaksenne se, sillä Tehän olette taitava näissä kirjoituksissa."
Mattai otti levyn ja tutki sitä pitkään huolestunein katsein, kunnes hänen ilmeensä muuttui ihmettelyksi tai kummasteluksi, niin että minä, katsellessani häntä, tuntematta hänen taitavuuttaan, aloin luulla englantilaisen olleen oikeassa ja epäillä että levy oli muutettu sitten viime näkemämme.
"Lukekaa, lukekaa!" huusi Neuvosto.
"Veljet", hän sanoi: "Sanat näyttävät selviltä, mutta sisältö on niin kummallinen, että minä pelkään lukevani väärin, ja minun olisi ehkä parasta antaa se muiden tulkittavaksi."
"Ei; lukekaa, lukekaa", he huusivat taas, miltei vihoissaan.
Sitten hän luki:
"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli Kaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan sisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena hetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit liitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen, tulevan ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku vähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi valkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot yli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on sinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään, laajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä."