"On parasta, ettette tunnekaan meitä", sanoi Maya.
"Olemme eksyksissä vaeltavia metsästäjiä. Antakaahan ruokaa meille, niinkuin velvollisuutenne vaatii."
Mies ja vaimo, jotka olivat ystävällistä väkeä, tottelivat meitä ja panivat pöytään parasta mitä heillä oli. Söimme ja laskeuduimme sitten levolle, sillä olimme lopen väsyneitä, pyytäen miestä pitämään varalla ja ilmoittamiaan meille, jos näkisi jonkun vieraan lähestyvän taloa. Ennen päivänkoittoa hän herätti meidät, ja me nousimme ylös. Vähän myöhemmin tuli hän huoneeseeni ilmoittamaan, että suuri miesjoukko näkyi lähestyvän tupaa. Tiesin lopun tulleen ja kutsuin kokoon toiset.
"Meillä on nyt kolme vaihtoehtoa", minä sanoin — "paeta vuorensolaan, puolustautua tässä tuvassa, tai antautua."
"Ei ole aikaa paeta", vastasi englantilainen, "ehdotukseni on että taistelemme."
"Luuletteko, että kaksi jousilla aseistettua miestä" — sillä tuliaseemme oli otettu pois pyramiidin huipulla, emmekä saaneet niitä enään käsiimme — "riittäisi viidellekymmenelle. No, ystävä, voimme yrittää, jos Teitä haluttaa, ja ehkä niin on yhtä hyvä kuolla kuin jollain muullakin tavalla."
"Se on mieletöntä", virkkoi Maya; "on vain yksi keino: antautua kohtalon käsiin, jos se voisi mitenkään auttaa. Olisin toivonut valinneemme sen keinon, ennenkuin läksimmekään tälle vaivalloiselle matkalle."
Nousevan auringon valossa näimme suuren miesjoukon piirittäneen tuvan.
Joukossa oli ylimyksiäkin, ja minä tunsin Dimasin ja Tikalin.
"Olkaamme uljaita", sanoi Maya. Niin me avasimme oven ja astuimme ulos
Tikalin, Dimasin ja muiden ylimysten eteen.
"Ketä etsitte, kun saavutte oikein asejoukoin?" kysyi Maya.