KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.
Nahua todistaa.
Joitakuita tunteja kului, ja taaskin ovet avautuivat ja Tikal astui sisään viiden asemiehen seuraamana. Vartijajoukon jätti hän oven ääreen, astuen itse meidän luoksemme salin toiseen päähän.
"Mitä tahdotte?" kysyi Maya. "Ettekö voi jättää minua rauhaan edes vankikomerossanikaan?"
"Tahdon puhua kahden kesken kanssanne, Maya."
"Niinkuin olen Teille, Tikal, sanonut ennen, sanon nytkin, etten halua kuulla Teitä kahden kesken. Jos Teillä on jotakin sanottavana, sanokaa se mieheni ja ystäväni kuullen, tai jättäkää sanomatta kokonaan."
"Puhutte röyhkeästi minulle, joka tulen tänne toivossa pelastaa teidän kaikkien hengen", hän vastasi; "mutta mukaudun nyt, niinkuin useasti ennenkin. Kuulkaa: Tiedän kaikki rikoksenne, sillä vaimoni Nahua on ne paljastanut minulle. Tiedän teidän ja tuon kuolleen roiston Mattain, johon Taivaan kirous on ansaitusti osunut, sepittäneen ennustuksen ja ryöstäneen Kaikkein Pyhimmän, sillä olen nähnyt todistuskappaleet."
"Tiedättehän meidän tehneen niin henkemme hädässä", sanoi Maya, "sillä ellemme olisi niin tehneet, olisi Mattai murhauttanut meidät, saavuttaakseen, toimittamalla minut tieltä pois, varman aseman tyttärelleen."
"En tiedä miksi niin teitte enkä välitä tietää, sillä mikään ei voi sovittaa sellaista rikosta; mutta luulen Teidän tehneen niin, saadaksenne mieheksenne tuon valkoisen miehen. Joka tapauksessa on teko tehty ja kosto odottaa teitä — kosto, josta säästytte vain yhdellä ehdolla."
"Millä ehdolla?" kysyi Maya verkkaan, sillä kuultuaan Tikalin tietävän kaiken, oli toivon hivenkin kadonnut hänen sydämestään, niinkuin meidänkin.