Loppulisäys.
Ystäväni, nyt minä, Ignatio, olen lopettanut kertomuksen käynnistäni intiaanien Kultaisessa Kaupungissa, jonka olemassa oloa moni on epäillyt ja joka nyt ei enään olekaan olemassa. Se on kummallinen kertomus, ja minä luulen että Teitä huvittaa lukea se, kun minä olen jo kuollut ja haudattu.
Ehkä Teitä haluttaisi kuulla yksityiskohtaisia tietoja paluumatkaltamme, mutta minulla ei tosiaankaan ole voimaa eikä kärsivällisyyttä siihen. Se oli kamala matka, ja kerran me kumpikin sairastuimme ankaraan kuumeeseen, josta en enään luullut toipuvamme. Mutta me toivuimme kumminkin muutamien kuljeksivien intiaanien avulla, jotka hoitivat meitä, ja niin me vihdoin pääsimme tänne, tähän paikkaan, mistä lähes kaksi vuotta sitten olimme lähteneet henkeämme pakoon. Tapasimme tämän maatilan autiona, sillä huhu kertoi siellä kummittelevan, vaikkakin joku intiaani, tuon suuren roiston Don Pedro Morenon orja, yhä viljeli täällä pieniä peltotilkkuja.
No, herra Stricklandia miellytti jäädä tähän paikkaan, sillä hän oli nähnyt täällä vaimonsa ensi kertaa. Niin me möimme smaragdivyön, jonka Maya lahjoitti minulle, ollessamme ensi kertaa vangittuina pyramiidin holvissa (älkää hukatko solkea ystävä, sillä se on Sydämen Kansan ainoa pyhäinjäännös), ja sen hinnalla ostimme halvalla tämän talon ja sitä ympäröivät laajat maat nykyiseltä hallitukselta, jonka haltuun ne olivat joutuneet, ja senjälkeen olen minä viljellyt näitä maita.
Sillä, ystäväni, kunnianhimoni oli sammunut. Olin pannut kaiken viimeisen kortin varaan ja epäonnistunut, ja, vaikkakin suruisella mielellä, minä hylkäsin intiaaniheimojen elvyttämistoiveeni, sillä minulla ei ollut enään terveyttä eikä voimaa yrittää. Enkä minä ollut enään Sydämen Haltijakaan, sillä hallussani ollut Sydämen puolikas oli jäänyt Kaikkein Pyhimpään, ja hukkunut Pyhän Järven aaltoihin, ja vanhan tunnusmerkin mukana hävisi hyvin paljon vaikutusvaltaanikin.
Viisi vuotta elimme englantilainen ja minä yhdessä täällä, mutta minä luulen hänen tehneen kuolemaa koko tuon ajan. Hän, joka aina oli niin vahvaruumiinen, reipassieluinen, ei saanut koskaan takaisin ruumiin- ja hengenvoimiaan Mayan kuolinhetkestä asti pyramiidin huipulla, ja vaikka hän harvoin puhui vaimovainajastaan, tiedän hänen yötä päivää aina olleen hänen mielessään. Kahdesti keväällä kärsi hän maamme yleistä kuumetta, joka kellastutti hänen kasvonsa ja surkastutti hänen ruumiinsa. Kun kolmas kevät tuli, kehoitin häntä muutteiksi menemään Meksikoon ja palaamaan kesällä takaisin maatilalle. Turhaan; hän ei tahtonut, enkä varmastikaan luule hänen välittäneen, elikö vai kuoli. Seurauksena olikin, että hän taas sai kuumeen ja kuoli syliini, onnellisena kuin nukkuva lapsi.
Nyt ovat minunkin päiväni luetut, ja epäonnistuttuani kaikessa, koettuani surua ja kärsimyksiä, minä yhdynkin ilolla häneen. Ystäväni, jääkää hyvästi. Ehkä muistatte minua silloin tällöin ja, vaikka olettekin tois-uskoinen, rukoilette joskus intiaanivanhuksen sielun puolesta?
Ignatio.