Illan tullen, kun ketään ei saapunut, keksimme toisen keinon, Vartiohuoneen katolla paloi yhä pyhä tuli, sillä molemmat papit olivat vartioineet sitä, luultavammin ehkä tottumuksesta kuin mistään muusta syystä. Sinne kannoimme muutamia Sydämen ylimysten juhlatiloissa käyttämiä tuoleja ja kaikkia muita kasattuja polttoaineita, ja teimme näin tuliastiaan ruumiinpolttorovion. Kun se oli valmis, toimme Mayan valkeisiin vaatteisiin kiedotun ruumiin ja panimme sen roviolle.
Suuri kokko leimusi kohta ja paloi niin kiihkeästi, että se valaisi koko pyramiidin huipun ja ympäröivän pimeyden. Koko illan me vartioimme siitä, pappien voivotellessa ja lyödessä rintoihinsa, kunnes tuli alkoi itsekseen riutua ja yli tuhannen vuotta palanut pyhä tuli hiipui ja sammui kokonaan, Tuntui asiaan kuuluvalta, että tämä vanha, pyhä tuli viimeiseksi työkseen poltti rodun viimeisen kuninkaallisen jäsenen ruumiin, rodun, joka oli sitä tulta niin kauan vartioinut. Aamun tullen syntyi tuuli ja vihmasade, ja kun päivän valjettua tulimme paikalle, oli se kylmä ja musta. Ei kyventäkään enään siinä ollut, eikä tuhkaa tai muuta jäännöstä ollut jäänyt hänestä, joka kerran oli ihana ja suloinen Sydämen Ruhtinatar.
Aloimme tuskallisesti miettiä keinoa päästä mantereelle, mihin oli jo syytäkin, sillä vesi oli höllyttänyt suuren pyramiidin perustuksia ja irroittanut jo muutamia lohkareita. Aioimme muodostaa lautan käsillä olevista penkeistä ja tällä lautalla meloa rantaan.
Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut tehdä, sillä parahiksi saapui meitä kohti suuri vene, missä oli kolme intiaania, ja me annoimme sille merkin tulla pyramiidin portaitten puolelle. He tekivät työtä käskettyä, ja otettuamme mukaamme ruokatarpeita sekä vartiohuoneesta löytyviä välttämättömiä tavaroita, astuimme me neljä vaivoin veneeseen, sillä vesi loiskui pyramiidin nurkissa, jotta venettä oli vaikea tuoda portaiden ääreen.
Intiaaneilta kuulimme rannalla olijoiden niin tyrmistyneen, nähtyään pyhää kaupunkiaan kohdanneen onnettomuuden, etteivät uskaltaneet lähestyä sen entistä paikkaa. Mutta kun he edellisenä yönä olivat nähneet Mayan ruumisrovion suuren liekin, tiesivät he ihmisiä elävän vielä pyramiidissa ja kutsuvan heitä apuun tulimerkillään, ja niin he uskalsivat lähteä.
He kysyivät meiltä, mistä johtui että aallot olivat haudanneet kaupungin, joka oli seisonut siinä turvassa aikojen alusta asti. Emme sanoneet tietävämme, ja papeistakin näytti pelastuttuaan liian alentavalta ruveta kertomaan, että me olimme olleet vankeina pyramiidin onkaloissa, vaikka he tiesivätkin asian niin olleen.
Saavuttuamme rantaan näimme joukon kauhistuneita intiaaneja — ehkä noin sataviisikymmentä — Sydämen Kansan ainoat eloon jääneet, ellei ehkä muutamia ollut pelastunut Sydämen Saaren merenpäällisiin kohtiin. Suu auki kuuntelivat he kaupunkinsa äkkipikaisen häviön esitystä. Kun he olivat sen kuulleet, ehdotti joku valkoista miestä tapettavaksi, koska hän varmasti oli tuonut tämän Taivaan koston ja turman koko heidän heimolleen, mutta tämä ehdotus ei saanut laajempaa kannatusta. Jos he olisivat tosiaan tienneet, mikä osa meillä oli ollut tässä hävityksessä, epäilen, tokko he olisivat rohjenneetkaan surmata meitä.
Sensijaan antoivat he meille ruokaa ja vaatteita, niin paljon kuin pyysimme, ja aseitakin, kuten miekkoja, jousia, nuolia, puhallusputkia, sekä antoivat meidän lähteä matkaamme. Olen usein mietiskellyt, mitä heistä on tullut, ja onko heistä tai heidän lapsistaan kukaan vielä elossa.
Me käännyimme kulkemaan vuoristoa kohti, ja toisena päivänä pääsimme turvallisesti niiden yli, sillä Maya oli selittänyt meille vuoren läpi kulkevan salaisen käytävän, jonka me hänen taluttaminaan viime kerralla kuljimme peitetyin silmin.
Heitettyämme viimeisen silmäyksen Pyhän Järven sinisille aalloille, jotka välkähtelivät auringon valossa, peittäen alleen kaupungin palatsit ja asukkaidensa luut, me jätimme tuon kirotun Sydämen Maan, missä niin moni tuska ja vastoinkäynti oli kohdannut meitä.