Ensimäinen ovesta astuja oli sivistynyt intiaani, jonka Jones ilman muuta päätti olevan itsensä Don Ignation. Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen mies, mutta näytti ikäänsä paljon vanhemmalta, sillä suru, vastoinkäyminen ja kärsimys olivat painaneet jälkensä häneen. Ruumiiltaan oli hän pitkä ja hintelä, eikä pieni ontuminenkaan vähentänyt hänen olemuksensa arvokkuutta. Hänen pukunsa oli hyvin yksinkertainen. Siinä ei ollut koreutta, ei edes hopeisia nappeja, joilla oli niin suuri vaikutus meksikolaisten mieliin; hänellä oli mustanauhainen panamaolkihattu yleisesti käytetyn kultanauhaisen asemasta, puhdas, valkea takki ja paita, musta, solmittu kaulahuivi, likasenharmaat housut ja ruskeat, europalaista tekoa olevat kengät.
Mutta erittäin silmiin pistävät Don Ignatiossa olivat hänen kasvonsa. Ei koskaan, ajatteli Jones, hän ollut katsellut niin kauniita kasvoja tai, tarkemmin sanottuna, kasvoja, jotka olisivat antaneet sellaisen varmuuden omistajansa ehdottomasta hyvyydestä ja luonteen puhtaudesta. Piirteet olivat hyvän kasvatuksen saaneen intiaanin, hienot ja sirot, kotkannenä, poskipäät ja otsa ulkonevat, samalla kuin viimeksimainitun alta loisti pari suuria ja pehmeän mustia silmiä, niin hellän ja luotettavan ilmeiset, että niitä täytyi pitää harvinaisuutena miehellä.
Hän seisoi kappelin ovella, laskevan auringon valossa, nojaten raskaasti keppiin intiaanien astuskellessa hänen ohitseen. Kaikki he, miehet, naiset ja lapset, tervehtivät häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ohi mennessään, jotkut heistä, eritotenkin lapset, suudellen hänen pitkää ja hienosti muodostunutta kättään, toivottaen samalla hänelle hyvää yötä hellin sanoin, sellaisin kuin "isä", ja anoen pyhimysten suojelusta hänelle. Jones mietiskeli, katsellen heitä, heidän käytöksensä eroavaisuutta siitä alhaisesta orjamaisuudesta, jota sorron vuosisadat ovat kehittäneet minkä hyvänsä valkeaa rotua olevan hallitsijan lähellä, sekä ihmetteli sitä vaikutusta, mikä hänen isännällään heihin oli. Tällä hetkellä juuri kääntyi Don Ignatio ja näki hänet.
"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, herrani", sanoi hän espanjankielellä, arasti ja miellyttävästi hymyillen, nostaen hattuaan, näyttäen pitkän tukkansa, joka kuten hänen suippo partansakin oli aivan valkea. "Te varmastikin olette pitänyt minua epäkohteliaana; mutta tapani on viikon työn loputtua olla läsnä uskonnonharjoituksessa kansan kera — älkäähän tungeksiko lähelle jalosyntyistä englantilaista — enkä luullut teidän saapuvan ennen auringonlaskua."
"Älkää pyydelkö anteeksi, herrani", vastasi Jones. "Olen ollut varsin innostunut näkemään palvelijanne hartausharjoituksissaan. Mikä ihana kappeli tämä onkaan! Saanko katsella sitä, ennenkuin lukitsette ovet?"
"Tietysti, herrani. Se on kerta kaikkiaan hieno. Vanhat munkit, jotka piirustivat sen kaksisataa vuotta sitten — sillä tämä oli suuri luostari — ymmärsivät rakennustaidon, ja työtä joudutettiin myös silloin, eikä maksanut mitään. Luonnollisestikin olen tehnyt paljon korjauksia, sillä ne, jotka asuivat täällä ennen minua, eivät välittäneet sellaisista seikoista.
"Saattaisitte tuskin uskoa, herrani, että menneinä aikoina, parikymmentä vuotta sitten, tämä paikka oli maantierosvojen, tullikavaltajien ja miesmurhaajien tyyssija, ja että se väki, jonka tänä iltana olette nähneet, tai heidän isänsä, olivat orjia, ilman enempiä oikeuksia kuin koira.
"Vaan niin oli laita. Moni matkustaja on menettänyt henkensä tässä talossa tai sen läheisyydessä. Kerranpa minä itsekin olin menettää henkeni täällä. Katsokaahan tuon alttaritaulun leikkausta. Se on hieno, eikö totta? Nuo puupylväät ovat vanhojen munkkien aikakaudelta. Niin, olen tiennyt Don Pedro Morenon, edeltäjäni, sitoneen ihmisolentoja niihin, tarkoituksella kärventää heidät punahehkuvin raudoin."
"Kenelle tuo kirjoitus on omistettu?" kysyi Jones, osoittaen puheenaollutta marmorilevyä.
Don Ignation kasvot saivat varsin vakavan ilmeen hänen vastatessaan: