"Se on omistettu, herraseni, suurimmalle ystävälle, mitä minulla milloinkaan on ollut, miehelle, joka pelasti henkeni oman henkensä uhalla, ja joka oli rakas minulle, rakkaampi kuin milloinkaan nainen voi olla. Mutta oli nainen, joka myöskin rakasti häntä, niinikään intiaaninainen, ja tuo mies helli häntä enemmän kuin minua, mikä olikin oikein, sillä eikö Jumala olekin niin asettanut, että miehen pitää jättämän ystävänsä, niin, isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman?"
"Menivätkö he sitte naimisiin?" kysyi Jones, joka innostui asiaan.
"Menivät, he menivät naimisiin, ja vieraalla seudulla ja vieraalla tavalla. Mutta sehän on jo vanha juttu, herrani, ja Teidän luvallanne minä jätän sen kertomatta; ajatuskin siitä palauttaa mieleeni monta tuskallista muistoa — kuoleman ja perikadon, rauenneiden suunnitelmien ja tyhjiin menneiden toiveiden muistoa. Ehkä minä joskus kerran, jos minulle on suotu voimia ja elinkautta kyllin, kirjoitan sen kaiken. Joitakuita vuosia sitten minä aloinkin jo; mutta se kyllästytti minua, ja se mitä olin kirjoittanut, tuntui hullutukselta, ja niin minä jätin koko touhun.
"Olen elänyt monivaiheista elämää, herrani, ja joutunut sen kestäessä moniin seikkailuihin, vaikkakin, Jumalan kiitos, viime vuoteni ovat kuluneet rauhassa. No, hyvä, kohta jo saapuu loppukin, ja ellei minulla olisi ajatusta, että väkeni voi minun kuoltuani joutua huonoihin käsiin, ei se lainkaan minua pelottaisi.
"Mutta tulkaahan, herrani, Teidän on jo nälkäkin, ja kelpo isämme, joka on luvannut syödä kanssamme, on ratsastettava vielä tänä iltana pitääkseen huomisaamuna messun kolmen leaguen [League = kolme meripenink. — Suom. huom.] päässä sijaitsevassa kylässä, siksi olen tilannut illallisen varhain. Tavaranne ovat viedyt huoneeseenne, apotin huoneeseen, niinkuin sitä kutsutaan, ja jos tahdotte seurata minua, näytän Teille lyhyen tien kappelista sinne."
Sitten näytti hän tien pienelle ovelle. Aukaistuaan tämän he nousivat ahtaita portaita, joiden yläpäässä oli tasainen paikka, sekä ristikkoakkuna, joka oli niin asetettu että, ollen alhaalta näkymätön, siellä seisova katselija voi nähdä ja kuulla kaiken, mikä kappelissa tapahtui.
"Tältä paikalta", sanoi Don Ignatio, "vanhat apotit pitivät salaista vaaria munkeistaan, ja täältä minäkin kerran näin näyn, jota en hevillä unhoita."
Sitten kulki hän muutamien pitkien ja hämärien käytävien läpi, saapuakseen huoneeseen, joka oli kalustettu siroilla, vanhoilla espanjalaisilla huonekaluilla.
"Makuupaikkanne on taampana, herrani", hän sanoi, avatessaan toisen oven, joka vei laajaan ja synkännäköiseen huoneeseen, johon valo pääsi raskaasti teljetyistä, vähintäin kymmenen jalkaa korkealla lattiasta olevista akkunoista.
Seinillä oli maalauksia Viimeisestä Tuomiosta ja verisen Inkvisitsioniajan innoittamista kohtauksista, kamaloita katsella ja jossain määrin kosteuden pilaamia, mutta suoritettuja suurella voimalla ja elävällä, joskin liioitellulla mielikuvituksella. Keskimäisen akkunan alla, ulottuen noin kolmen jalanmitan päähän lattiasta oli muinainen kokonaisvalokuva, esittäen jotakin apottia luonnollisessa koossa öljyllä laudalle maalattuna, näyttäen tulisen ja pahannäköisen miehen, jonka kaljun päälaen yläpuolella Pyhä Henki näkyi leijailevan kyyhkysen muodossa. Sitäpaitsi huone oli hyvin, vaikkakin keveästi kalustettu, ja upeili yli tiililattian levitettyjen neliönmuotoisten mattojen loisteliaisuudella.