"Pelkään, että pidätte tätä ikävänä huoneena, herrani", sanoi Don Ignatio, "se on kumminkin meidän vierashuoneemme. Ylempänä on vielä huone, jota pitäisin sopivana kirjoittaessanne, jos niin haluatte. Kansa täällä kertoo, että siellä kummittelee, mutta tiedän, ettei teitä englantilaisia peloita sellaiset seikat. Ei ole kuitenkaan ihmeteltävää, että he näin kertovat, nähdessään siinä huoneessa tehdyn murhia Don Pedro Morenon aikana. Hän pani tosiaankin salaliiton tappamaan minua ja ystävääni täällä, ja vaikkei hän siinä kohdin onnistunutkaan, löysin minä jälkeenpäin luurankoja lattian alta — pari niitä juuri, muistaakseni, siltä kohdalta, missä vuode on nyt — ja toimitin niille asiaankuuluvan hautauksen."
Asemansa velvoittamana väitti Jones olevansa vahva kaikkia Inkvisitsionin kidutuskuvauksia vastaan, samoinkuin vainajien joukkoon joutuneiden apottien muistoja, murhattujen miesten luurankoja lattian alla sekä aaveita vastaan. Vaikkei hän sitä milloinkaan tunnustanutkaan isännälleen, ei hänen ensi yönsä apotin huoneessa ollut lainkaan miellyttävä koe, mikä luultavastikin on luettava hänen juomansa, liian vahvan kahvin ansioksi. Seuraavina päivinä hän kumminkin tottui hyvin paikkaan sekä piti siitä tosiaankin enemmän kuin mistään muusta huoneesta maatilalla.
Vastakohtana sille raa'alle ja huonosti valmistetulle ruualle, jota Jones oli pakoitettu käyttämään ravintonaan kaivoksella, Don Ignation illallinen oli suorastaan juhla-ateria, sopiva kenelle herkkusuulle tahansa, eritotenkin koska se oli vapaa kaikesta hirvittävästä sekasotkusta, kuten öljyn ja eläinten sisäelinten sekotuksesta, mikä esiintyy niin yleisesti meksikolaisessa ruokajärjestyksessä.
Heidän aterioituaan tarjottiin sikaareja ja mustaa kahvia, joiden raaka-aineet olivat kasvaneet tilalla, eikä Jones koskaan elämässään ollut polttanut parempaa tupakkaa. Kun hengenmies — sivistynyt ja hyvin kasvatettu henkilö — oli lähtenyt, alkoi Jones puhua maan muinaisjäännöksistä. Pian sai hän huomata, ettei hänen isäntänsä tietoja tässä suhteessa oltu laisinkaan liioiteltu, nähdessään hänen kykenevän selittämään salakirjoituksia, mitä tuskin kukaan olisi voinut otaksua, ja antamaan pääsisällön niiden rotujen historiasta, jotka olivat rakentaneet ne suuret temppelit ja palatsit, joista löytyy niin paljon raunioita tällä alueella.
"On tuskallista ajatella", sanoi Jones kesken kaiken, "ettei yksikään elävä olento ole säilynyt todistamaan tästä sivistyksestä. Jos vain vanha taru Kultaisesta Kaupungista, joka muka olisi kätkettynä jonnekin Keski-Amerikan tutkimattomaan seutuun, olisi totta, luulen, että antaisin kymmenen vuotta elämästäni, päästäkseni käymään siellä. Olisi suuremmoinen asia astua takaisin menneisyyteen, nähdä koko järjestelmä työssä, ja liittyä kansaan, josta koko maailmalla ei olisi tietoa eikä aavistusta; sillä, olkoonpa mielikuvitus niin voimallinen kuin onkin, on suorastaan mahdotonta päästä kaiken perille raunioiden ja tarujen perusteella. Itse asiassa, Don Ignatio, en voi käsittää miten Te, joka ette koskaan ole noita edesmenneitä elävänä katsellut, voitte puhua heistä niin varmasti."
"Ellen olisi heitä koskaan nähnyt, herrani", hän vastasi rauhallisesti, "olisikin se ihmeellistä. Voinpa oikaista Teitä hieman ja ruveta kertomaan; nähkääs, asia onkin niin, että olen nähnyt tarun Kultaisen Kaupungin ja sen sivistyksen, ja voin vakuuttaa Teille, että sen ihmeet ovat paljoa suuremmat kuin taru tai joku espanjalainen romaaninkirjoittaja konsanaan ovat voineet kuvata."
"Mitä!" huudahti innostuen Jones, "mitä! Olenko liiaksi juonut mainiota viiniänne? Näenkö unta, vai kuulinko Teidän sanovan, että Te, herrani, joka istutte lähelläni, omin silmin olisitte nähnyt intiaanien salaisen kaupungin?"
"Kyllä Te kuulitte minun niin sanovan, herrani, joskaan en sitä tehnyt pienimmässäkään määrässä toivoen, että sanojani uskoisitte. Juuri siitä syystä, etten voi sietää itseäni pidettävän valehtelijana, en ole koskaan halaistullakaan sanallakaan koskettanut tähän asiaan, ja samaisen syyn takia jätän sen nytkin kertomatta, koska en halua, että se, jonka toivoisin olevan ystäväni, katsoisi ylenkatseella minuun.
"Tosiaankin olen pahoillani, että olen puhunut näin vapaasti, mutta totuudenrakkauteni nimessä pyydän Teitä muistamaan, että kätkössä Keski-Amerikan synkkien metsien, sydänmaiden ja vuorijonojen, minne ei yksikään valkoinen mies ole jalallaan astunut, ja mistä sittemmin hävisivät alkuasukkaat, siellä on tilaa monille menneille kaupungeille. Kas, herrani, kahdensadan peninkulman päässä tai ehkäpä lähempänäkin siitä, missä nyt istumme, on lacandoneja, kastamattomia intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan ole nähneet valkoista miestä, ja jotka yhä noudattavat isäinsä tapoja. Ei, herrani, tuota juttua älköön koskaan kerrottako, ei ainakaan minun eläessäni, sillä minulla ei ole mitään todistuskappaleita siitä, tai korkeintaan yksi ainoa —"
"Mikä sitten?" kysyi Jones innoissaan.