Parin askeleen päässä näin hänen loukkaavan jalkansa kivensyrjään, joka kohosi kuusi tai kahdeksan tuumaa tunnelinpohjasta, ja kolhauksen tuoma kipu oli niin kova, että hän, muistamatta missä oli, kirkaisi ääneen. Samalla hetkellä kuului kummallista ääntä, aivankuin jotakin olisi revennyt ja, oi! Minä kaaduin kasvoilleni, ja päälleni syöksyi suuri kivilohkare.
Sanon sen syöksyneen päälleni, mutta se ei ole täysin totta, sillä jos niin olisi ollut laita, olisi tuo lohkare tappanut minut kuin kärpäsen, päästämättä minua elämään kahtakymmentäkahta vuotta kauemmin. Suurinta osaa sen painosta kannatti sama kallionsyrjä, johon toverini oli loukannut jalkansa, niin että vain yksi pudonneen kiven kulma puristi selkääni ja painoi minua maata vasten. Olimme aivan pimeässä, sillä toverinikin oli kaatunut ja sammuttanut kynttilänsä, ja kesken kipuani iski mieleeni ajatus, että hän on kuollut.
Siinä samassa kuulin hänen äänensä: "Ignatio, elättekö, Ignatio?"
Mietin hetkisen. Kesken kipuanikin kykenin ajattelemaan, että ennen pitkää romahtaisi alas uusia kiviä katosta, ja että ystäväni kuolisi sinne minun kanssani, jos hän kauemmin vitkastelisi. Mikään ei voinut minua pelastaa; olin tuomittu hitaaseen kuolemaan kiven alla; ja jos hänelle tämän kertoisin, tiesin, ettei hän lähtisi pois. Siksi vastasin niin käskevästi kuin taisin:
"Paetkaa, herra — olen turvassa, älkää vain sytyttäkö kynttilää.
Seuraan Teitä!"
"Aiotte pettää minua", hän vastasi; "äänenne kuuluu maasta." Hänen näin sanottuaan kuulin minä tulitikun raapaisun.
Löydettyään ensin kynttilänsä ja sytytettyään sen hän kumartui minua katsomaan. Sitten hän tutki kattoa päällämme, ja, niinpaljon kuin saatoin seurata hänen katsettaan, minä näin äsken pudonneen kiven, jättämän aukon vieressä suuren kivimöhkäleen, jonka yltympäri kiertelevistä halkeamista tippui vettä ja joka tärisi hänen liikkuessaan ja puhuessaan.
"Jumalan nimessä, paetkaa!" minä kuiskasin. "Muutaman tunnin päästä on henkeni lopussa, ettekä Te voi minua auttaa. Olen mennyt mies — älkää jääkö tänne kanssani kuolemaan."
Hetken hän näytti epäilevän, mutta silloin palasi hänen rohkeutensa ja hän vastasi käheästi:
"Me tulimme tähän paikkaan yhdessä, ystävä, ja me menemme poiskin yhdessä, tai ei kumpikaan. Kivi vain puristaa Teitä, eikä ole Teitä murskannut, muutoin ette puhuisi muutamien tuntien elämisestä. Katsotaanhan", ja hän laskeutui vatsalleen ja tutki pudonnutta kiveä kynttilänsä valossa. "Jumalan kiitos! kaikki toivo ei ole vielä mennyt", hän sanoi vihdoin; "lohkare makaa maassa ja nojaa samaan kivensyrjään, mihin minä satutin jalkani, ja ainoastaan yksi kärki koskettaa Teidän selkäänne. Luuletteko, että joku paikka on murtunut, Ignatio?"