"Mistä tämä mies on tullut?" hän kysyi tarkkaavasti.
"En varmaan tiedä", vastasin, "mutta luulen, että hän on tullut intiaanien pyhästä kaupungista, salaisesta kultaisesta kaupungista, jota espanjalaiset turhaan ovat etsineet, vaikkakin se vielä on olemassa keskessä sisämaan vuorien ja erämaiden, minne juuri aion matkata hänen kanssaan."
"On olemassa vielä! Ignatio, Te olette mieletön. Ei sitä koskaan ole ollut muualla kuin mielikuvituksessa."
"Te luulette niin, herra, mutta minä luulen toisin. Ainakin tunsin miehen, jonka iso-isä oli nähnyt sen. Hän, tuo iso-isä, oli muuan San Juan Batistan alkuasukas Tabascossa, joka nuorena ollessaan oli tehnyt jonkun rikoksen ja paennut sisämaahan pelastaakseen henkensä.
"Mitä kaikkea hän koki, en tiedä, mutta vihdoin hän joutui kulkemaan erään suuren järven rantaa, jossakin nykyisen Guatemalan rajain sisällä tai ulkopuolella ja uupunut kun oli, heittäytyi maahan kuolemaa odottamaan ja nukkui sikeään uneen.
"Herätessään näki hän ympärillään seisovan ihmisiä, ulkomuodoltaan intiaanien näköisiä, mutta vaaleavärisiä, ihaniin, valkeisiin vaippoihin puettuja, kaulanauhoissaan ja jalokivissään ja höyhenkoristuksissaan. Tämä väkijoukko otti hänet suureen kanoottiin ja vei ihanaan kaupunkiin, jonka keskellä oli korkea, Maailman Sydämeksi kutsuttu pyramiidi.
"Tätä kaupunkia näki hän kuitenkin vain vähän, sillä sen asukkaat pitivät häntä vankina; vain silloin tällöin vietiin hänet kuninkaan ja vanhimpien tutkittavaksi, jotka istuivat kullasta valetuilla ihmiskuvilla täytetyssä salissa; siellä häneltä tiedusteltiin maata, mistä hän tuli ja heimoja, jotka siellä asustivat, ja ennenkaikkea valkoisia miehiä, jotka maata hallitsivat.
"Tuossa salissa yksin, niin hän sanoi, oli enemmän kultaa ja kalliita kiviä kuin koko Meksikossa. Kun ei hän osannut heille vallan paljon kertoa, tahtoi kansa tappaa hänet, peläten hänen pakenevan ja tuovan heidän kimppuunsa kultaa ahnehtivat valkoiset miehet. Kaiken loppu kuitenkin oli, että hän pääsi pakenemaan erään naisen välityksellä, joka opasti häntä takaisin järvelle, vaikkeikaan hän, tuo nainen, sinne ehtinyt, sillä hän kuoli matkalla.
"Jälkeenpäin asettui tämä mies asumaan pieneen kylään lähelle Palenqueta, missä hän kuolikin kertomatta lainkaan näkemästään, peläten Sydämen kansan kostoa. Kuolinvuoteellaan kertoi hän asian pojalleen, joka sen jälleen kertoi pojalleen, joka taas kertoi sen minulle. Herra, elämäni unelma on ollut päästä tuohon kaupunkiin, ja nyt vihdoinkin luulen löytäneeni avaimen, joka minut sinne päästää.
"'Miksi tahdotte käydä siellä, Ignatio?"