"Taivas näyttää hyvin oudolta, Ignatio", sanoi englantilainen minulle, ja samassa me kuulimme Molasin ja intiaanimerimiehen puhuvan keskenään lyhyesti.
"El Norte", sanoi Molas, osoittaen punaista valoläikkää taivaalla.
"Niin, el Norte", vastasi merimies mennessään alas.
Siinä samassa syöksyi kapteeni ylös kajuutanportaita ja tarkasti taivaanrantaa, jonka näkeminen näytti säikyttäneen hänet. Hetki sen jälkeen ilmestyi koneenkäyttäjä konehuoneen luukusta ja molemmat miehet alkoivat keskustella tai paremminkin riidellä. Istuin siinä lähellä pimeässä heidän huomaamattaan, ja, niinpaljon kuin saatoin eroittaa sanoja, koneenkäyttäjä ehdotti käännettäväksi laivaa Fronteraa kohti, jonka satamasta olimme sillä hetkellä noin neljänkymmenen meripeninkulman päässä.
Toiselta puolen väitti kapteeni, että heidän niin tehdessään saattaisikin puhjeta pohjoistuuli ja yllättää heidät, ennenkuin he sinne ehtisivät, ja kuljettaa heidät Grijalva-virran kariin. Hän vakuutti lisäksi, ettei hän uskonut syntyvän pohjoistuulta, ja jos se pahaksi onneksi puhkeaisikin, olisi heidän parhainta suunnata ulos aavalle ulapalle ja kestää myrsky.
Koneenkäyttäjä piti tätä verrattomana tuumana siinä tapauksessa, että laiva olisi vankka ja koneet luotettavat. Hän selitteli äänekkäästi, että he voisivat yhtä hyvin yrittää purjehtia savukkeista tehdyn maston varassa kuin kulkea vasten pohjatuulta vuotavin laivanrungoin, kulunein konein ja ränsistynein siipirattain.
Vähitellen kävi väittely varsin tuliseksi ja kirouksia sinkoili sinkoilemalla, mutta lopuksi päättivät molemmat merimiehet, että heidän sittenkin oli turvallisinta pitää entinen suuntansa ja tarpeen tullen kiertää Xicalangon niemi ja asettua suojaan Carmen saaren taakse tai, jos voisivat, Usumacinto-virran suuhun. Sitten he erosivat, kapteenin kieltäessä ilmoittamasta lainkaan sään laadusta matkustajille, ennenkaikkea ei ainakaan tuolle kirotulle englantilaiselle, joka oli manannut esiin tämän onnettomuuden siitä syystä, ettei häntä laskettu maihin Fronteraan, ja jonka paha silmä oli tuonut huonon onnen.
Pari tuntia kului vielä ilman erikoisia muutoksia, paitsi että ilta tuli yhä pimeämmäksi ja yhä hiljaisemmaksi. Herra Strickland, joka oli kävellyt ympäri kantta sikaaria poltellen, tuli istumaan viereeni köysikimpulle ja kysyi minulta, luulinko nousevan pohjatuulen.
"Nousee, nousee se", vastasin, "ja luulen, että se hukuttaa meidät, niin ainakin väittävät intiaani-laivamiehet."
"Otattepa, Ignatio, hyvin kevyesti ajatuksen hukkumisestamme koiranpenikan tavoin säkissä. Kaukanako olemme Xicalangon niemestä?"